Erikoistilanteet ovat salibandyssa tärkeässä osassa. Kun ylivoimamahdollisuuksia tulee vain pari ottelua kohden, on tehokas ylivoima tärkeä ase otteluiden ja mestaruuksien voittamiseen.

Tällä kaudella miesten liigassa joukkueet ovat tehneet ylivoimamaalin keskimäärin 43,6 % mahdollisuuksista. Ylivoimaprosentti on myös hyvä indikaattori siitä, miten joukkue pärjää. Kirjoitushetkellä ylivoimaprosentin kärkiviisikko on sitä myös sarjataulukossa, lähes samassa järjestyksessä. Liigan huonointa ylivoimaa on pelannut LASB, joka on myös sarjataulukon viimeisenä.

17 kautta Salibandyliigassa Classicin paidassa pelannut Mikko Leikkanen näkee nykyisessä ylivoimatyylissä paljon mukautuvuutta, jossa pohjapelaajan rooli on noussut entistä suuremmaksi.

– En oikein pysty sellaista suoranaista muotoa pysty sanomaan. Varsinkin pohjapelaajan rytmittämisellä ja liikkumisella on iso merkitys.

– Esimerkiksi jos miettii Nokian KrP:ta, joka on ollut liigan parhaimpia ylivoimajoukkueita, näkyy heidän pelaamisessaan Joona Rantalan rooli ja liikkeet aika merkittävästi, Leikkanen arvioi.

Nykytyylillä ylivoimassa kaikkien pelaajien pitää olla uhka maalinteossa. Maaliviivan taakse vakituisesti sijoitettua pelaajaa harvemmin enää näkee.

– Omasta mielestä parhaissa ylivoimissa kaikki pystyvät luomaan uhkaa. Itse olen aina kokenut, että jos maaliviivan jatkeen taakse jättää pelaajan yhtään pidemmäksi aikaa, koen sen turhaksi. Se helpottaa alivoiman pelaamista niitä neljää muuta vastaan.

Leikkasen mukaan perinteisiä muotoja oli kaksi. Toisessa pelattiin yhdellä pohjapelaajalla, toisessa kahdella. Nykyään pelaajat liikkuvat Leikkasen mielestä niin paljon paikasta toiseen, että muoto vaihtelee ylivoiman sisällä, eikä ylivoimamuotoa pysty määrittämään tietyksi.

– Jossain vaiheessa oli aika perinteinen muoto, jossa oli pohja ja molemmat siivet, joista lähdettiin jo ensimmäisestä syötöstä hakemaan vetoa, tai sitten pelattiin kahdella pohjalla. Oli kaksi vaihtoehtoa, ja nykyään on vähän enemmän näiden hybridi. Sitä on alkanut enemmän näkyä.

Nokian KrP:ta vuodet 2017–22 ja Suomen U19-maajoukkuetta vuodet 2019–23 valmentanut Jarmo Härmä komppaa Leikkasta. Hänen mielestään myös maalineduspelaajan rooli on muuttunut puhtaasta maskipelaajasta pelaajaksi, jolta täytyy löytyä laukaisu-uhkaa.

– Nykytrendin mukaan maskipelaajat ovat pois. Vetouhka ja kätisyys ovat määritteleviä tekijöitä nykypäiväisessä ylivoimapelaamisessa. Ennen kaikkea vetouhka, sitä pitää olla kaikilla viidellä pelaajalla. Maalin takana tai syvyydessä ei ole juurikaan sellaisia uhkavapaita pelaajia. Siihen se on mennyt enemmän, Härmä toteaa.

Vielä 10 vuotta sitten pelaajien roolit olivat jäykempiä. Vuoden 2014 Pääkallon välieräennakon ylivoimavertailusta näkee, kuinka SSV:n maskipelaaja on hyvin staattinen ja pysyy maalin edessä, kun taas Happeen maskipelaaja pelaa nykyaikaisemmin, tullen kauemmas maalista laukaisu-uhaksi.

Leikkanen ja Härmä näkevät maalineduspelaajilla edelleen tärkeän roolin, joskin rooli on monipuolistunut paljon. Se, mitä pelaaja tarkalleen ylivoimassa tekee, vaihtelee sovittujen asioiden ja pelaajan ominaisuuksien mukaan.

– Ne, jotka osaavat taidokkaasti käyttää maalineduspelaajaa, sitä käyttävät. Se ei ole poissuljettua. Semmoista ei ole enää, että olet maskipelaaja ja sillä selvä. Ajatellaan enemmän, että se on 4v4 pelaamista, jos maskissa on passiivinen pelaaja, Härmä kertoo.

– Lähtökohtaisesti nykyään sinne koitetaan aina joku sijoittaa. Se riippuu vähän pelaajatyypistä, tarjoavatko he enemmän päätytukea ja olevat takatolpalla syöttövaihtoehtona, vai ovatko sellaisia Mikko Hautaniemen, Eemeli Salinin tai Otto Lehkosuon tapaisia, isompia pelaajia, jotka pystyvät tekemään tilaa itselleen tai muille olemalla iso. Siihen on reagoitava.

– Vähän jengistä riippuen haetaan erilaisia variaatioita enemmän. Maalineduspelaajan pitää osata ajoittaa maskipelaaminen, mutta myös oikea-aikaisesti irrota siihen mahdolliselle syötölle. Se riippuu paljon siitä, missä peli pyörii, mitä häneltä vaaditaan siinä hetkessä, Leikkanen sanoo.

Leikkanen nostaa TPS-legenda Hautaniemen esiin esimerkiksi omalta pelaajauraltaan, jolloin Hautaniemi pystyi pelkällä fyysisellä läsnäolollaan maalin edessä aiheuttamaan harmaita hiuksia puolustukselle.

– Muistan, kun Krister Savonen manaili minulle, että mitähän Hautaniemeä vastaan pystyy tekemään, kun pituuseroa on se 30–40 senttimetriä, eikä ulottuvuus riitä. Jonkun toisen oli tultava apuun, joka antaa ylivoimalle lisää mahdollisuuksia. Ne ovat sellaisia asioita, mihin puolustajan pitää ottaa huomioon.

Ylivoimaprosentti on nousussa

Pitkän aikavälin tarkastelulla ylivoimaprosentti on noussut noin viisi prosenttia kymmenen vuoden takaisesta. Kun ylivoimaprosentti oli vielä 2010-luvun puolessa välissä kaudesta toiseen alle 40 prosenttia, on se ollut sitä vain kerran sitten kauden 2016–17.

Keväällä 2023 pelaajauransa lopettanut Leikkanen näkee pelaajien taitotason menneen eteenpäin, joka on johtanut ylivoimatehokkuuden parantumiseen.

– Monilta osin laji on mennyt 10 vuodessa eteenpäin. Yksilöiden kyky pitää palloa eri syöttö- ja laukaisuvaihtoehdot avoimena on paljon kehittynyt. Varmasti myös mietitään niitä nyansseja, ja miten etua saadaan luotua ylivoimalla vastustajaan nähden, Leikkanen arvioi.

Härmä muistuttaa, että pelaajien tavoin myös varusteet ovat kehittyneet paljon. Se on omalta osaltaan mahdollistanut ylivoimaprosentin nousun.

– Välinekehityksellä on oma merkityksensä. Perussyötön ja -laukauksen tekniikka, ja lavan ja varren luoma voima on tuottanut sen, että vedot ovat kovempia, monipuolisempia ja vaarallisempia kuin aiemmin. Se vaikeuttaa alivoimapelaamista kenttäpelaajien ja maalivahtien silmin, hän sanoo.

Eri roolit vaativat eri vahvuudet

Vaikka ylivoimapelaaminen mukautuu entistä enemmän, on pelaamisesta helppo löytää erilaisia rooleja. Kaikilla näillä rooleilla erilaiset ominaisuudet, joita pärjäämiseen kyseisessä roolissa tarvitaan.

Maalineduspelaajista puhuttiin jo tekstissä aiemmin. Vanhantyyppisestä maskipelaajasta rooli on muuttunut enemmän liikkuvaksi ja itseään vapaaksi saavaksi pelaajatyypiksi.

Leikkanen ja Härmä nostavat esimerkeiksi Indiansin Lehkosuon ja Nokian KrP:n Mikko Laakson. Heidät tekee hyviksi roolissa heidän taitonsa laukoa palloa nopeasti ilmasta, lavan molemmilla puolilla.

– Hän tekee paljon oikeanaikaisia liikkeitä ja tekee itseään pelattavaksi. Hänen vahvuus on, että hän osuu palloihin ilmasta, ja voi heittää pallon kämmenelle tai rystylle. Se tekee hänestä vaikean puolustettavan, Leikkanen kuvailee Laakson roolia ylivoimassa.

– Maalin lähettyvillä oleva aktiivinen toimija, joka osuu ilmasta hyvin palloihin sekä rystyllä että kämmenellä. Käsi-silmäkoordinaatio pitää olla kovaa luokkaa. Osaa tehdä tarvittaessa maskia ja kropallaan tilaa. Se tekee alivoimanelikolle pelin vaikeaksi, kun on olemassa ilmauhka, Härmä sanoo Lehkosuosta.

Suomen maajoukkueessa maalinedustalla MM-kisoissa pelasi Aaro Astala. Leikkanen nostaa hänet esimerkkinä nykyaikaisesta päätypelaajasta, joka ei vain seiso maaliviivan takana, vaan tekee itsensä pelattavaksi takatolpalla.

– Joskus sillä voi olla hetkensä ja paikkansa, jos halutaan kierrättää päädyn kautta puolelta toiselle, ja viivassa on vaikka vaihtunut kätisyydet toisinpäin. Silloin se voi olla hetkellisesti hyvä ratkaisu, kun saadaan puolustajien päät kääntymään omaa maalia kohti.

– Astala tulee hyvin antamaan tukea, ja on maalin kulmalla tarjolla. Hän on todella aktiivinen, Leikkanen sanoo.

Pelin rytmittäminen on nykyään pohjapelaajan vastuulla. Aikaisemmin SPV:n Sami Kosken ja Happee-legenda Petri Kaukon tapaiset pelaajat rytmittivät peliä vasemmasta laidasta niin sanotusti vääränkätisenä, jolloin he eivät itse pääse laukomaan suoraan syötöstä.

– Sami Koski on tehnyt siitä taidetta omalla tavallaan niin sanotusti väärältä puolelta tuomalla erilaista laukaisu-, mutta varsinkin syöttöuhkaa. Se on varmasti vieläkin iso ase SPV:lle, Härmä arvioi uransa viimeistä kautta pelaavasta SPV-konkarista.

Nykypäivän rytmittäjistä molemmat nostaa esiin KrP-kapteeni Rantalan, joka hoiti roolia myös Suomen paidassa MM-kisoissa. Rantalaa KrP:ssa valmentanut Härmä nostaa esiin myös Rantalan puolustustaidon, joka auttaa viivassa yksin operointia.

– Hän pystyy vedättämään ja manipuloimaan vastustajan pakettia omalla liikkeellään pallon kanssa monipuolisesti eri suuntiin.

– Osaa syöttää oikea-aikaisesti, mutta ennen kaikkea oma vetouhka on niin kova, että se on pakko ottaa ainakin yhdellä pelaajalla pois. Monesti vastustajat haksahtavat siihen, että ottavat sen kahdella pois, jolloin tila on valtava muualla.

– Hänet uskaltaa jättää yksinkin, eikä tarvitse olla puolustuskaksikkoa viivassa. Pystyy myös puolustamaan tilanteen riittävän hyvin, jos hän joutuu pallottomaksi.

Perinteisesti suurinta laukaisu-uhkaa ovat tuoneet siipipelaajat, jotka pelaavat hieman pohjapelaajaa ylempänä laidoilla. Siipipelaajankin rooli on muuttunut vuosien saatossa suorasta ratkaisijasta tilanteenlukijaksi.

– Aikaisemmin se oli puhtaasti paljon sitä, että on hyvä laukaus, ja suoraan syötöstä veto lähtee hyvin. Silloin monet tekivätkin paljon maaleja siitä. Nykyään täytyy olla entistä enemmän kykyä ja taitoa valita, pelaatko poikittaissyötön tai keskelle, Leikkanen kertoi.

Siitä huolimatta laukaisutaito on edelleen tärkein ominaisuus siipipelaajalla. Pienillä muutoksilla hyvät laukojat pystyvät luomaan aivan uusia kulmia, joista laukaus lähtee napakasti. Laukaisu-uhan ollessa tarpeeksi suuri, voi pelaaja luoda muille tilaa pelkällä läsnäolollaan.

– Justus Kainulainen on pakko nostaa. Hän tuo laukauksellaan niin ison uhkan, että hän tekee pelkällä erikoisosaamisellaan ja preesensillään tilaa muille, Leikkanen kertoo maailman parhaaksi pelaajaksi valitusta Kainulaisesta.

Härmä löytää osaajan myös toiselta puolelta.

– Luukas Hyvärinen on nykyaikainen siipipelaaja. Pelaa niin sanotusti oikealta puolelta. Rightin pelaajan kautta pystyy tuottamaan lefteille maalipaikkoja. Hyvärinen on siitä hyvä esimerkki, mitä siipipelaajana voi tuottaa.

– Jos on ymmärrys liikkua ylivoimapelaamisen aikana erilaisiin kulmiin ja muuttaa muotoa, on äärimmäisen vaarallinen pelaaja. Varsinkin, jos on niin sanottu in- ja out-sweepperi, eli pystyt läheltä tai kaukaa kroppaa laukomaan peiton ohi.

– Pystyy hyvin havainnoimaan pää ylhäällä, oli sinulla pallo tai ei. Pystyt tekemään nopeita syöttöjä ykkösellä, kentän poikki tai keskustan taskuun. Pystyy vielä nopealla kantilla ajamaan sisään, Härmä kertoo nuoresta KrP-hyökkääjästä.

Molemmat haastateltavat nostivat esiin siipipelaajan kanttaustaidon tärkeyden. Vaikka se onkin erittäin tärkeä taito, kokee molemmat haastateltavat, että kanttia käytetään liikaa, ja se hidastaa peliä. Samansuuntaista pohdintaa on kuultu Pääkallossa aiemminkin.

– Välillä tuntuu, että liikaakin hidastetaan peliä sillä, että otetaan se haltuun ja aletaan katselemaan. Se on myös sitä tilanteen tunnistamista. Välillä se suora laukaus on parempi vaihtoehto, Leikkanen kertoo.

– Se hidastaa, kun on se maneeri, että otetaan pallo aina pitkään kanttiin. Se on veskarille ja puolustajille paljon helpompi, jos sinulla ei löydy sitä nopeaa kanttia tai jopa yhdellä kosketuksella pelaamista.

– Se alkaa olla katoava kansanperinne, että yhdellä kosketuksella vetäminen, tai jopa lämäri. Ylivoimalla se on varsinkin erittäin kelpo tuote, kuten Justus Kainulainen näyttää sitä joka ilta, Härmä sanoo.

Harjoitus tekee mestarin – myös ylivoimassa

Ylivoimaviisikon valitsee valmentaja. Se, mitä viisikon peli sisältää, on lähtöisin huipputasolla pääosin pelaajilta itseltään. Valmennus auttaa toki tarpeen tullen, mutta valmiita kuvioita harvemmin annetaan.

– Aikojen saatossa ehti olla kaikenlaista eri toimintatapaa. Viimeiset vuodet menivät todella pelaajalähtöisesti, vaikka valmennus mukana olikin, Leikkanen muistelee omaa, keväällä 2023 päättynyttä pelaajauraansa.

– Mitä parempi joukkue, sitä vähemmän se on valmentajajohtoista. Varsinkin jos se kulkee, niin siellä on sen tasoisia pelimiehiä, kuten itselläni oli KrP:ssa. Siinä on paljon sitä, että yhdessä seurataan ja ideoidaan, mutta loppupeleissä pelaajat sopivat ja virittelevät viimeistä versiota, Härmä kertoo valmentajan näkökulmasta.

Ylivoiman harjoittelu korostuu Härmän mielestä pudotuspeleissä, kun pelataan pitkiä ottelusarjoja samaa vastustajaa vastaan.

– Huippujengit harjoittelevat sitä aika paljonkin. Varsinkin tähän aikaan kaudesta, kun pudotuspelit ovat käsillä. Tietysti riippuu joukkueesta, kuinka paljon sitä edes tarvitsee harjoitella. Fiksuimmat joukkueet harjoittelevat sitä useamman kerran viikossa. Se on tärkeä osa-alue. Sitä kannattaisi harjoitella usein, jotta siitä on pari eri versiota.

– Varsinkin pudotuspelien paras seitsemästä-sarjassa vastustajat katsovat videot niin tarkkaan toisistaan. Jos sinulla ei ole mitään, millä yllättää vastustajaa, kyllä se aika nopeasti tulee luetuksi. Eri variaatioita pitää harjoitella aktiivisesti, jotta vastustaja pystytään yllättämään.

Leikkasen mielestä hänen omalla pelaajaurallaan ylivoiman harjoittelu jäi vähäiseksi. Hän näkee peruspelaamisen hurjan tason auttaneen, vaikka itse ylivoimaa ei harjoiteltukaan.

– Varmasti enemmänkin olisi voinut harjoitella, vaikka joillain kausilla ihan hyviäkin prosentteja oli. Varsinkin vaikeilla pätkillä, kun peli ei muuten kulkenut, se olisi voinut olla sellainen, mikä olisi jotain voittoja ja pisteitä kääntänyt.

– Tietysti kaikki on aina kokonaisuus. Varsinkin Classicin dynastian aikaan, kun peruspelaaminen oli hyvällä tasolla, emme olleet niin riippuvaisia hyvästä ylivoimasta.

Vastustajan vaikutus ylivoimaan

Ylivoimapelaamisen kaavamaisuuden jäädessä taakse on pelaamisesta tullut enemmän alivoimaan reagoivaa. Leikkanen arvioi alivoimapelaamisen olleen varsinkin tällä kaudella heikkoa, vaikka isossa kuvassa se on mennyt eteenpäin.

Härmä taas näkee alivoimapelaamisen tason laskeneen, sillä siihen ei panosteta tarpeeksi.

– Minun henkilökohtainen fiilis on se, että alivoimapelaamiseen ei panosteta yhtä paljon voimavaroja kuin aiemmin. Alivoimien heikkoutta on myös havaittavissa. Se on ikävää ryynäämistä, ja ylivoiman harjoittelu on mukavampaa. Alivoiman harjoittelua on laiminlyöty verrattuna siihen, miten tärkeä osa-alue se on.

Salibandyliiton kouluttajana toimiva Härmä näkee, että mukavuudenhaluisuuden lisäksi alivoimaharjoittelussa keskitytään vääriin asioihin.

– Aika moni joukkue ajattelee alivoimaa todella pallollisesti, miten hyökätään ja pidetään palloa alivoimalla. Sitä harjoitellaan, mutta ei sitä, miten peittolinjat ja vastuut menevät alivoimalla, ja miten yhteistyö alivoimapelaajien ja veskarin välillä onnistuu, Härmä pohtii.

Yleisimpiä alivoimamuodostelmia ovat neliö ja salmiakki, jotka molemmat vaikuttavat ylivoiman pelaamiseen eri tavoin. Alivoiman erilaisiin muutoksiin ja ominaisuuksiin tulee reagoida eri keinoin.

– Riippuu paljon siitä, onko laitapeittäjät hanakoita tulemaan vastaan. Silloin heidän taakseen kannattaa tuoda pelaaja, jolloin nopealla liikuttelulla takatolppa on auki. Ei sinne voi silloin enää keretä, kun peitolle on tultu liikaa ulos.

– Joskus voi samaisesta syystä jäädä maalin eteen tilaa, johon pystyy toimittamaan. Jotkut pelaavat matalalla jättäen pohjalle valtavasti tilaa, jolloin siinä pitää tehdä se ratkaisu, että toimitetaan enemmän viivan kautta.

– Myös maalivahti vaikuttaa, jos on joku sellainen, jolle kaukovedot ovat haastavia. Silloin voi tuoda ronskisti kaksi pelaajaa limittäin maskiin, ja simppelimmän kautta toimitella.

– Nämä riippuvat hyvin paljon vastustajasta, ja siitä tavasta, millä he pelaavat. Erilaisia vaihtoehtoja kuhunkin tilanteeseen löytyy, Leikkanen arvioi alivoimapelaamisen vaikutusta ylivoimaan.

Härmä nostaa esiin alivoiman purkamisessa KrP-kapteeni Rantalan, joka omilla toimillaan etsii vastustajan alivoimaryhmityksestä heikkouksia.

– Se, miten kuvailin Rantalan toimintaa viivassa, on sitä alkututkintaa. Se on koko ajan suhteessa puolustukseen. Vastustajan lukeminen on kaikki kaikessa. Ennalta piirretyt kuviot voivat toimia hetken, mutta aika nopeasti ne on luettu pois.

Ilman maalivahtia pelaamisesta Härmä ja Leikkanen ovat eri mieltä. Härmä ei näe suurta muutosta pelitavassa, kun taas Leikkasen mielestä yhden pelaajan lisääminen molemmin puolin vähentää tilaa, ja sitä kautta vaikeuttaa samankaltaisten paikkojen luontia.

– Rakenteellisesti en näe siinä ajatuseroja, miten sitä pitäisi lähestyä. Vastustajaa pitäisi jaksaa väsyttää. Koen, että siinä pitäisi vaan pitää enemmän malttia. Nykypäivänäkin pidetään liikaa kiirettä, kun veska otetaan pois, Härmä sanoo.

– Yksi pelaaja vaikuttaa paljon siihen, kuinka paljon poikittaissyöttöjä pystytään pelaamaan läpi. Silloin tulee vähän enemmän toimittaa siivistä, simppelimmän kautta ja vähän kauempaa.

– Siinä pystyy olemaan laituri peitolla sekä puolustaja taustapeitolla. Täytyy luoda hetkittäisiä, alueellisia ylivoimia kentälle. Aika moni puolustaa 1–2–2 muodossa nuo tilanteet, Leikkanen toteaa.

Maailmanmestaruuden ase

Ylivoimapelaaminen nousi tärkeään rooliin Suomen noustessa MM-kultaan Malmön MM-kisoissa joulukuussa. Finaalissa Ruotsia vastaan Justus Kainulainen tykitti kaksi maalia Suomen noustessa tasoihin ja lopulta jatkoajalla voittoon.

Myös lohkovaiheen ottelussa Ruotsia vastaan Suomi teki kolme maalia ylivoimalla, joskin viimeisen Aaro Astala viimeisteli tyhjään maaliin. Ruotsin ylivoiman saldo Suomea vastaan oli yksi maali finaalissa.

Leikkanen kertoo suomalaisen ylivoimapelaamisen olevan maailman eliittiä, mutta kehittämiskohteitakin hän löytää.

– Jos miettii miten Suomi tuli MM-finaalissa peliin mukaan hyvällä ylivoimapelillä, niin näkyihän se, kuinka kovaa tulosta Suomen huiput pystyivät kisoissa tekemään. Suomen huippuylivoimapelaajat kestävät kyllä kansainvälistä vertailua.

– Toivoisin enemmän sitä, että mietittäisiin, mihin ne paikat halutaan tehdä. Pelaajien tulisi olla vielä parempia tunnistamaan niitä tilanteita, mihin se tila aukeaa, kun on pelattu puoli minuuttia ylivoimaa eikä hirveästi ole paikkoja saatu. Siihen voisi sopivalla katkolla reagoida saman ylivoimankin aikana, mitä kannattaa tehdä toisin.

Härmä näkee Suomen olevan hieman Ruotsia perässä puhtaassa talentissa, mutta suomalainen yhteispeli tekee ylivoimasta tehokkaampaa.

– Ihan laukaisutekniikassa ehkä vähän hävitään Ruotsille. Meillä taas osataan valmentaa ylivoimaa parhaiten. Ruotsin yksilöt saavat yksilöinä parhaan näköistä ylivoimaa, mutta ei varmaan kaikkein tehokkainta.

– Ruotsalainen ylivoimapeli on enemmän yksilökeskeistä, ja omaan, ylivertaiseen laukaisutaitoon luottamista. Meillä se on enemmän yhteistyötä, yhdessä tekemistä ja yhteiseen ajatukseen luottamista.