Miesten F-liigan finaalisarjaa on pelattu kuuden ottelun verran, ja jo kolmantena vuotena putkeen on edessä seitsemäs finaali.
Salibandyliigan huipennus tarjoaa siis vuodesta toiseen mitä parhaimmat saumat markkinoijille, myyjille, seuroille, liitolle ja liigalle. Viime vuonna Classicin ja Oilersin kohdatessa viime kerralla finaaleissa, kolmen jäähallipelin (mukaanlaskettuna seiskafinaali) kokonaiskatsojamäärä oli noin 7000. Vuonna 2023 seiskafinaalissa Nokian KrP-TPS oli peräti yli 5000 katsojaa.
Tänä vuonna on pelattu kolme peliä jäähalleissa, joissa on yhteensä on ollut noin 6500 katsojaa. Espoolaisia tästä ei käy syyttäminen, sillä kahdessa Espoon pelissä on ollut sentään yhteensä 5400 katsojaa.
Tamperelaisilla ja koko lajilla on nyt näytön paikka, sillä mitään isompaa tapahtumaa ei pitäisi olla samaan aikaan, jonka taakse piiloutua. Nyt on myös aikaa markkinoida, ja ottelun alkamisajankohta klo 17 lauantaina, on vähintäänkin kelvollinen. Vaikea keksiä enää mitään tekosyytä miksei Classicissa onnistuttaisi, liiton ja liigan avittamana tietenkin.
Vuosien aikana syy heikkoihin yleisömääriin on kaivettu milloin mistäkin. Laiskin selitys on ollut pelin tylsyys ja vääränlainen pelaaminen. Classic ja Oilers pelaavat erilaista salibandya, mutta molemmat pelaavat oikein. Maalejakin on mätetty ennätystahtiin ja kuuteen peliin on syntynyt 74 osumaa (yli 12 peliä kohden).
Suurimman haitan lajin maineelle ovat tehneet erinäiset kansallisten ja kansainvälisten liittojen viskaalit, ja muut höpöttäjät, jotka ovat kuorossa julistaneet, että ”meillä on muuten aika surkean tylsä laji, mutta tulkaa ihmeessä itse toteamaan kuinka huono se onkaan”. Vaikka kaikki eivät olisi kuoroon yhtyneetkään, niin johtavilta tahoilta ei ole löytynyt käytännössä lainkaan lajin ja sen moninaisuuden puolustajia.
Joku saattaisi jopa päätellä, että joukkueiden pelitavoilla ei ole yleisömäärien kanssa paljoakaan tekemistä. ”Maailman kamalinta salibandya” pelaava TPS oli kaksi vuotta sitten osallisena, kun finaalissa oli yleisöä yli 5000. Melkon lyijynraskasta peliä oli miesten MM-finaalissakin, mutta Suomen pelatessa, sitä ei nähdä minkäänlaisena paheena tuloksen ollessa oikea.
Classic ja Oilers vilisevät yleismaailmallisia viihde-elementtejä pelillisessä mielessä ja pallollisesta pelistä löytyy paljon taitoa. Myös yksilöt ovat ihan lajin kärkeä, mikä näkyy suorituksissa. Nämä joukkueet eivät kuitenkaan ole, ainakaan toistaiseksi, räjäyttäneet pankkia yleisömäärillään. Miksi näin on?
Aiheeseen liittyen Ruotsissa avattiin keskustelua lajin paikallisesta viihdearvosta superfinaalin yhteydessä. Lajilegenda Mattias Samuelsson piti SVT:llä pitkän puheenvuoron lajin tylsästä luonteesta. Hänen mukaansa ottelutapahtumat itsessään ovat tylsiä. Pelaajat ovat hänen mukaansa kaavamaisia robotteja, joista ei välity ilo tai persoonallisuus. Näkemykset liittyivät myös Malmön MM-kisoihin.
Samuelssonin näkemyksiin kannattaa suhtautua terveen skeptisesti, mutta mukana oli kaiken kaikkiaan kiintoisia nostoja suuntaan jos toiseen. Ensinnäkin Samuelsson ehdotti, että Ruotsissa siirryttäisiin paras seitsemästä sarjaan, mikä ui vastavirtaan siinä mitä Suomessa on ajateltu. Suomessa on haikailtu takaisin superfinaalien maailmaan, mutta Ruotsissa on paikoin nostettu esille finaalisarjojen mahdollisuuksia.
Samuelsson nosti ongelmaksi myös liian pitkät erätauot. Hänen mukaansa 15 minuutin tauot tekevät tapahtumasta pitkäveteisin ja pitäisi siirtyä 10 minuutin erätaukoihin. Suomen finaaleissahan on peräti 18 minuutin erätauot tällä hetkellä. Finaalipeleistä useampi on kestänyt 2,5 tuntia videotarkistuksineen päivineen, vaikkei yhtään jatkoaikaa ole nähty.
Suomeen verraten Samuelsson nosti vielä sen, että Ruotsissa ei osata käyttää sosiaalista mediaa lajin markkinointiin. Suomessa somevideoita ja muuta sisältöä tehdään kyllä riittämiin, mutta itse peleihin saisi rantautua vielä enemmän väkeä.
Oli miten oli, kokonaisuudessa taitaa olla siitäkin kyse, että mitä kaikkea muuta itse tapahtuma voi tarjota, kuin sen pelin. Sen suhteen on jälleen näytön paikka, kun orgaaninen superfinaali toteutuu kolmannen kerran putkeen. Joukkueet ovat kentällä mahdollistaneet onnistumisen. Nyt kentän ulkopuolella pitää onnistua ilman selityksiä.
Olisi toivottavaa, että tällaisissa yhteyksissä lajilla olisi puolustajansa – jopa promotoijansa. Johtoportaissa ollaan oltu valmiita soittamaan tuomiopäivän pasuunaa aina, kun vipissä on ensimmäinen vieras haukotellut pakki-pakki -syötön jälkeen. Sen jälkeen sääntökirjoja ollaan oltu valmiita muokkaamaan paljonkin. Miksi nyt ei löydy samanlaista intoa kertoa lajista nimeltä salibandy ja sen kaikista eri puolista positiiviseen sävyyn?
Missä ovat lajia puolustavat johtajat, kun pelataan kaikkein normatiivisinta ja hyväksyttävintä viihdesählyä? Katsotaanko esimerkiksi IFF:n toimistolla Suomen finaaleita ollenkaan?