- Viestejä
- 7
Johdanto
Tämä avaus syntyi alkuperäisen "numerokeskustelun" pohjalta, josta ylläpito pyysi nostoa omaksi aiheekseen. Ajattelin tarttua haasteeseen ja avata keskustelun isommista asioista...
Haluan samalla heti alkuun korostaa, että tämä avaus ei ole mikään koko totuus, lajianalyysi tai edes suora moite ketään kohtaan, vaan enemmänkin omia havaintoja, ajatuksia ja kokemuksia vuosien varrelta – ja kuvaa ikävää kehityssuuntaa, joka tyttösalibandyssä on ollut nähtävissä.
Tyttösalibandyn kipukohdista – tai ylipäätään koko tyttösalibandystä – ei keskustella oikeastaan ollenkaan. Tämä on outoa, koska kyse on lajin tulevaisuudesta ja samalla myös yhteiskunnallisesti tärkeästä asiasta. Jos tytöt jäävät sivuun urheilusta, kyse ei ole vain salibandysta vaan liikunnasta ja hyvinvoinnista laajemmin.
Toivon että mahdollisimman moni tämän foorumin lukijoista antaisi nyt äänensä ja ajatuksiensa kuulua, jotta jotain muutosta saataisiin edes ajatuksen tasolla käyntiin - eli jotain tarttis tehdä ja mieluummin heti eikä huomenna!
Seuraavassa muutamia kohtia, jotka pitäisi nostaa pöydälle ja joissa meidän pitäisi yhdessä löytää ratkaisuja:
1. Loukkaantumiset vievät liian monta tyttöä sivuun
Jokainen lajin parissa toimiva on nähnyt tämän: yksi tyttö polvi paketissa, toinen nilkka siteissä ja kolmas jää pois kokonaan pitkän selkä- tai rasitusvamman takia. Peleissä näkee mitä erikoisempia teippauksia ja tukihärveleitä aina vain nuoremmilla ja nuoremmilla, mikä kertoo karua kieltä vammojen määrästä.
Vammojen määrä ei perustu vain mututuntumaan, vaan monet tutkimukset kertovat samaa: tytöillä riski polven eturistisidevammaan on moninkertainen poikiin verrattuna, yli kolmannes 11–14-vuotiaista tyttöpelaajista on kärsinyt polvi- tai nilkkavammasta ja Suomessa naispelaajille sattuu salibandyssä keskimäärin enemmän vammoja kuin miehille.
=> Tämä kertoo suoraan siitä, että fysiikkavalmennusta ei ole tehty kunnolla. Harva 12–15 -vuotias tyttö saa ohjattua ja säännöllistä voimaharjoittelua, vaikka juuri siinä iässä sitä eniten tarvittaisiin. Harmillisesti tilanne ei taida olennaisesti parantua myöhemmissäkään ikäluokissa, kun mennään suurempien seurojen ulkopuolelle muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta - eikä kyllä isommassa kuvassa oikein niissäkään.
2. Sarjarakenne ei tue kehitystä
Naisten F-liigassa mestaruus on viime vuodet pyörinyt TPS:n ja Classikin välillä. Classicilla on jo kymmenen mestaruutta, TPS:llä kolme putkeen ennen viime kauden finaaleja. Käytännössä vain muutama seura pystyy taistelemaan mestaruudesta, ja todellisuudessa tällä hetkellä vain kaksi.
Tyttöjen puolella tilanne on vielä pahempi: monissa ikäluokissa ei saada edes aluesarjoja kasaan ja pelejä pitää jo ihan nuorista asti lähteä etsimään pitkien bussimatkojen päästä. Tässä harrastaja- ja pelaajamäärät toki tulevat vastaan, kun katsotaan tämän päivän lukuja, mutta onko se lopulta oikea syy tilanteelle, kun samaan aikaan Suomessa panostetaan miljoonia euroja esim. erilaisten "Harrastamisen Suomen malli" -mukaisten toimintojen järjestämiseen.
Oikea kysymys on kohtaako tässä yhteiskunnan tarpeet ja saatavilla oleva rahoitus sekä seurojen tietämys mahdollisuuksista tai ylipäätään onko seuroilla edes halua lähteä rakentamaan pysyvää ja itse itseään kantavaa toimintaa omalle vaikutuspiirille, vai sysätäänkö vaan kaikki vastuu esim. liiton niskaan - tämähän on se helppo tie, kun toiminnan käynnistäminen vaatisi aina paljon tekemistä ihan siellä ruohonjuuritasolla ilman egoa pönkittäviä some-päivityksiä ties minkä sarjatason tai turnauksen pokaalien nosteluista.
=> Joka tapauksessa nykyinen tilanne tarkoittaa, että osa pelaajista pelaa aivan liian helppoja pelejä ja samaan aikaan osa joutuu ottamaan viikosta toiseen murskatappioita tai ei mahdu ollenkaan pelaaviin kokoonpanoihin. Tällaisessa ympäristössä ei kukaan kehity, ei pysy motivoituneena eikä varmasti jää loppuiäkseen lajin pariin – eikä myöhemmin tuo lapsiaankaan.
3. Ruotsi menee leveydellä menojaan
Ruotsissa on ulkomuistilla noin 120 000 lisenssipelaajaa, joista lähes 40 000 naisia ja tyttöjä. Suomessa lisenssejä on noin 50 000, joista tyttöjä ja naisia vain kolmannes. Kun pohja on kaksin- tai kolminkertainen, sieltä nousee väistämättä enemmän kovia joukkueita ja pelaajia, mikä takaa terveemmät sarjat kaikilla ikä- ja taitotasoilla. Ruotsissa on toki monta kehityskohtaakin, mutta itselle sieltä nousee parhaina puolina esiin alueellinen yhteisöllisyys ja siihen liittyen useat kaupunginosajoukkueet ja niiden monilajisuus - kesällä pelataan samalla ryhmällä vaikkapa futista, käydään yleisurheilemassa ja talvella taas keskitytään sisälajeihin.
=> Loppuviimein tämä selvä takamatka näkyy karkeimmin seuratasolla: Champions Cupin naisten finaalit ovat viime vuodet olleet käytännössä ruotsalaisseurojen sisäisiä kohtaamisia, eikä Suomesta ole todellisuudessa ollut mitään asiaa finaaleihin tai edes lähelle niitä. Maajoukkueessa voidaan silloin tällöin yllättää Ruotsi yksittäisessä pelissä, mutta se ei muuta isoa kuvaa: seuratasolla ero on valtava ja ilman merkittävää pelaajamäärän kasvua sitä on mahdotonta kuroa kiinni.
4. Valmennus jää poikien varjoon
Tässä kohtaa moni haluaisi vaieta, mutta sanotaan se ääneen: tyttöjoukkueita valmentavat usein vapaaehtoiset vanhemmat - pääsääntöisesti pelaajien isät - ja tästä johtuen kuka milläkin motiivilla oman lapsensa taito- tai tavoitetasosta riippuen. Poikien puolella on yhä useammin palkattuja ammattilaisia tai vähintäänkin huomattavasti kokeneempia valmentajia, jolloin joukkueiden kausiharjoittelu on yleensä huomattavasti laadukkaampaa, monipuolisempaa ja huomioi paremmin lajille ominaiset sekä kehittymisen kannalta olennaiset vaatimukset.
=> myös arjessa tämä näkyy suoraan: vähemmän harjoituksia, vähemmän suunnitelmallisuutta, vähemmän laadukasta fysiikkaa.
Myös kylmät luvut naisvalmentajien määrään liittyen ovat tässä taustalla; naisvalmentajien osuus palloilulajeissa on vain noin 15 % ja esim. Salibandyliiton vuosikertomuksen mukaan vuonna 2022 koulutettiin 333 valmentajaa, joista 105 naisia – se oli ennätys, mutta silti vähemmistö. Kun naisvalmentajia on vähän, roolimalleja ei synny, osaaminen keskittyy liian harvoille ja vaikka miten sukupuolien vaikutusta asiaan haluttaisiin vähätellä, niin valitettava tosiasia on että ilman innostuneita ja innostavia naisvalmentajia tyttöpuolen kehitys ei tule koskaan olemaan sitä mitä sen pitäisi olla.
Lisäksi huomionarvoista on, että esim. KIHU:n teettämä valmentajakysely kertoo, että suurin osa seurajoukkueiden valmentajista on vapaaehtoisia, joilla ei ole koulutusta tai kokemusta ja/tai korkeimpana valmennuskoulutuksena on taso 1. Ei siis ole ihme, että valmennuksen taso vaihtelee valtavasti ja näkyy suoraan sarjojen ja joukkueiden tasossa Suomessa.
5. Drop-out ja syrjäytyminen
Tutkimukset kertovat karua kieltä: 13–16-vuotiaista tytöistä jopa puolet lopettaa kilpaurheilun. Pahinta tässä on se, että kun tyttöpelaaja lopettaa salibandyn (...tai muun lajin), hän ei useinkaan vaihda lajia, vaan liikunta loppuu kokonaan.
Seura ei ole vain treeni ja peli, vaan myös kaverit ja yhteisö!
=> kun nuorelle ja kriittisessä kasvuvaiheessa olevalle tytölle keskeinen yhteisö ja ympäristö, johon on usein kasvettu jo ihan pienestä tytöstä alkaen katoaa ympäriltä menettää nuori yhden äärimmäisen tärkeän tuki- ja turvaverkon juuri pahimmalla mahdollisella hetkellä kun sitä ehkä eniten tarvittaisiin. Liikuntatutkimus LIITU 2022 sanoo, että suurin osa lopettaneista kyllä haluaisi aloittaa uudelleen tai jatkaa lajin parissa, jos olisi sopiva taso ja ympäristö. Tämä kertoo, että potentiaalia olisi, mutta me emme tarjoa polkua ja pahimmillaan olemme onnistuneet rakentamaan jopa esteitä jotka pahentavat tilannetta entisestään (...esim. eri sarjojen tiukat pelaajarajoitteet).
Syrjäytyminen on muutenkin iso ongelma yhteiskunnassa, ja liikunta on yksi tehokkaimmista tavoista ehkäistä sitä. Juuri siksi olisi todella tärkeää pitää tytöt mukana keinolla millä hyvänsä – ei vain urheilun, vaan koko elämän kannalta.
6. Muissa lajeissa panostetaan – miksei salibandyssä?
Jalkapallo on Suomessa tehnyt isoja satsauksia tyttöihin. Helmareiden ympärille on rakennettu näkyvyyttä, uusia polkuja ja resursseja. Jääkiekossa Naisleijonat ovat kansainvälisesti huipulla, paljon esillä myös päämedioissa ja tytöille rakennetaan entistä selkeämpiä reittejä harrastajasta huipulle.
Salibandy voisi tehdä samaa, mutta ei ole halunnut, onnistunut tai mittarit ovat väärät, koska toimintaa ei lajikuplan ulkopuolella juurikaan näe. Tässä olisi iso mahdollisuus kasvaa ja saada uusia pelaajia, mutta sen sijaan ollaan passiivisia, taputellaan olkapäille milloin milläkin tilastoilla ja meriiteillä, mutta kun päivän päätteeksi ladellaan todellisia madonlukuja tiskiin koko Suomen laajuudelta on tilanne jos ei ihan täysi katastrofi, niin hyvin lähellä sitä!
Ja mikä pahinta – meillä on kotikisat 1,5 vuoden päästä. Niistä pitäisi tehdä lähtölaukaus isommalle kehitykselle ja brändille, joka houkuttelee tyttöjä lajin pariin pysyvästi. Jos kisat järjestetään vain yhtenä kivana tapahtumana yhdessä kaupungissa ja parissa hallissa, ilman pysyviä vaikutuksia, niin mitä hyötyä siitä on tytöille, lajille tai yhteiskunnalle? Nyt olisi oikeasti kiire rakentaa polku, kestävät mallit ja rahoitus, jonka päälle voidaan rakentaa pysyvää toimintaa.
7. Pelaajaryöstöt, dream teamit ja prinsessakulttuuri
Tyttösalibandyn kentällä näkee aivan liian usein sen, että seurat vievät toisiltaan pelaajia sen sijaan, että kasvatettaisiin yhdessä koko pelaajapohjaa. Koska osaamista ei ole tarpeeksi, valmennetaan vain “tähtiä” ja etsitään sitä oikotietä onneen ja menestykseen - mutta millä kustannuksilla?
Tämä luo prinsessakulttuuria, joka lopulta pilaa koko homman: muut pelaajat jäävät varjoon, eivät saa kannustusta ja lopettavat. Samalla hukataan useita vähän hiljaisempia tai myöhemmin lajiin tulleita potentiaalisia lahjakkuuksia, joita ei 12-14 -vuotiaana vielä kukaan osaa tunnistaa, mutta joista monellakin olisi valtavaa potentiaalia jos he saisivat tukea ja aikaa kasvaa kehittävässä, vaatimustasoltaan riittävässä sekä ennen kaikkea kannustavassa ympäristössä.
On olemassa tutkimuksia, joiden mukaan yksi syy tyttöjen alisuorittamiseen on se, että heiltä ei vaadita samalla tavalla kuin pojilta. Tytöt tekevät usein tunnollisesti sen mitä pyydetään, mutta jos vaatimustaso on alhainen, he eivät kehity eivätkä saa mahdollisuutta tavoitella unelmiaan. Prinsessoja kasvattamalla ei vaan valitettavasti synny lajin kehittymisen kannalta tarpeeksi huippupelaajia – eikä edes pitkäaikaisia harrastajia.
8. Todellinen merkitys ja mahdollisuudet
Tosiasia on se, ettei salibandy tule tarjoamaan suurimmalle osalle tytöistä ammattia tai edes pienintäkään elantoa, vaan useimmat tytöistä maksavat pelaamisestaan pääsarjatasoa myöten. Raha ei siis voi olla aidosti järkevä eikä kannustava motivaattori miksi tyttöjuniorin kannattaisi unelmoida tai tavoitella merkittävää panostusta vaativaa matkaa aluesarjoista kansainvälisiin peleihin!
Mutta tavoitteiden saavuttamisella ja erityisesti vuosien mittaisella matkalla niihin, voi olla ja onkin valtava merkitys muilla tavoilla: kansainvälisiä kokemuksia, opiskelijavaihtoja, sykähdyttäviä elämänkokemuksia ja ennen kaikkea elinikäisiä ystävyyssuhteita, joita ei rahalla saa eikä mistään voi ostaa!
=> Salibandyn parissa opitaan siis jotain paljon syvempää – mitä tarkoittaa, jos määrätietoisesti haluaa tavoitella ja saavuttaa omia unelmiaan. Tämä on asia, joka kantaa pitkälle aikuisuuteen ja työelämään.
Lisäksi salibandy voi olla ratkaiseva väline syrjäytymisen ehkäisyssä, itsetunnon kehittymisessä ja yhteisön rakentamisessa. Se, että tytöille luodaan tasavertainen mahdollisuus urheilla ja kasvaa osana seuraa, voi olla monelle tärkein asia koko nuoruudessa - tämä tulisi meidän aikuisten aina muistaa ja sisäistää kun toimimme nuorten parissa!
Lopuksi
Näistä asioista ei juuri keskustella, vaikka pitäisi. Energia menee lillukanvarsiin, kun sen voisi käyttää yhdessä oikeiden ongelmien ratkaisemiseen. Kyse on lopulta lajin tulevaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta. Jos tytöt eivät saa samaa panostusta ja ympäristöä kuin pojat, he eivät saa myöskään samoja mahdollisuuksia tavoitella unelmiaan.
Siksi tärkeämpi kysymys kuin vaikkapa jutun motivaattorina toimineeseen keskusteluun “pitääkö pelinumeroiden olla eri” on tämä:
*Eikö tyttöjen unelmat ja tavoitteet ole meille aidosti tärkeitä?*
=> tällä hetkellä vastaus on: "eivät ole"
...Ja sen pitäisi hävettää meitä kaikkia, jotka väitämme välittävämme salibandyn tulevaisuudesta!
Tämä avaus syntyi alkuperäisen "numerokeskustelun" pohjalta, josta ylläpito pyysi nostoa omaksi aiheekseen. Ajattelin tarttua haasteeseen ja avata keskustelun isommista asioista...
Haluan samalla heti alkuun korostaa, että tämä avaus ei ole mikään koko totuus, lajianalyysi tai edes suora moite ketään kohtaan, vaan enemmänkin omia havaintoja, ajatuksia ja kokemuksia vuosien varrelta – ja kuvaa ikävää kehityssuuntaa, joka tyttösalibandyssä on ollut nähtävissä.
Tyttösalibandyn kipukohdista – tai ylipäätään koko tyttösalibandystä – ei keskustella oikeastaan ollenkaan. Tämä on outoa, koska kyse on lajin tulevaisuudesta ja samalla myös yhteiskunnallisesti tärkeästä asiasta. Jos tytöt jäävät sivuun urheilusta, kyse ei ole vain salibandysta vaan liikunnasta ja hyvinvoinnista laajemmin.
Toivon että mahdollisimman moni tämän foorumin lukijoista antaisi nyt äänensä ja ajatuksiensa kuulua, jotta jotain muutosta saataisiin edes ajatuksen tasolla käyntiin - eli jotain tarttis tehdä ja mieluummin heti eikä huomenna!
Seuraavassa muutamia kohtia, jotka pitäisi nostaa pöydälle ja joissa meidän pitäisi yhdessä löytää ratkaisuja:
1. Loukkaantumiset vievät liian monta tyttöä sivuun
Jokainen lajin parissa toimiva on nähnyt tämän: yksi tyttö polvi paketissa, toinen nilkka siteissä ja kolmas jää pois kokonaan pitkän selkä- tai rasitusvamman takia. Peleissä näkee mitä erikoisempia teippauksia ja tukihärveleitä aina vain nuoremmilla ja nuoremmilla, mikä kertoo karua kieltä vammojen määrästä.
Vammojen määrä ei perustu vain mututuntumaan, vaan monet tutkimukset kertovat samaa: tytöillä riski polven eturistisidevammaan on moninkertainen poikiin verrattuna, yli kolmannes 11–14-vuotiaista tyttöpelaajista on kärsinyt polvi- tai nilkkavammasta ja Suomessa naispelaajille sattuu salibandyssä keskimäärin enemmän vammoja kuin miehille.
=> Tämä kertoo suoraan siitä, että fysiikkavalmennusta ei ole tehty kunnolla. Harva 12–15 -vuotias tyttö saa ohjattua ja säännöllistä voimaharjoittelua, vaikka juuri siinä iässä sitä eniten tarvittaisiin. Harmillisesti tilanne ei taida olennaisesti parantua myöhemmissäkään ikäluokissa, kun mennään suurempien seurojen ulkopuolelle muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta - eikä kyllä isommassa kuvassa oikein niissäkään.
2. Sarjarakenne ei tue kehitystä
Naisten F-liigassa mestaruus on viime vuodet pyörinyt TPS:n ja Classikin välillä. Classicilla on jo kymmenen mestaruutta, TPS:llä kolme putkeen ennen viime kauden finaaleja. Käytännössä vain muutama seura pystyy taistelemaan mestaruudesta, ja todellisuudessa tällä hetkellä vain kaksi.
Tyttöjen puolella tilanne on vielä pahempi: monissa ikäluokissa ei saada edes aluesarjoja kasaan ja pelejä pitää jo ihan nuorista asti lähteä etsimään pitkien bussimatkojen päästä. Tässä harrastaja- ja pelaajamäärät toki tulevat vastaan, kun katsotaan tämän päivän lukuja, mutta onko se lopulta oikea syy tilanteelle, kun samaan aikaan Suomessa panostetaan miljoonia euroja esim. erilaisten "Harrastamisen Suomen malli" -mukaisten toimintojen järjestämiseen.
Oikea kysymys on kohtaako tässä yhteiskunnan tarpeet ja saatavilla oleva rahoitus sekä seurojen tietämys mahdollisuuksista tai ylipäätään onko seuroilla edes halua lähteä rakentamaan pysyvää ja itse itseään kantavaa toimintaa omalle vaikutuspiirille, vai sysätäänkö vaan kaikki vastuu esim. liiton niskaan - tämähän on se helppo tie, kun toiminnan käynnistäminen vaatisi aina paljon tekemistä ihan siellä ruohonjuuritasolla ilman egoa pönkittäviä some-päivityksiä ties minkä sarjatason tai turnauksen pokaalien nosteluista.
=> Joka tapauksessa nykyinen tilanne tarkoittaa, että osa pelaajista pelaa aivan liian helppoja pelejä ja samaan aikaan osa joutuu ottamaan viikosta toiseen murskatappioita tai ei mahdu ollenkaan pelaaviin kokoonpanoihin. Tällaisessa ympäristössä ei kukaan kehity, ei pysy motivoituneena eikä varmasti jää loppuiäkseen lajin pariin – eikä myöhemmin tuo lapsiaankaan.
3. Ruotsi menee leveydellä menojaan
Ruotsissa on ulkomuistilla noin 120 000 lisenssipelaajaa, joista lähes 40 000 naisia ja tyttöjä. Suomessa lisenssejä on noin 50 000, joista tyttöjä ja naisia vain kolmannes. Kun pohja on kaksin- tai kolminkertainen, sieltä nousee väistämättä enemmän kovia joukkueita ja pelaajia, mikä takaa terveemmät sarjat kaikilla ikä- ja taitotasoilla. Ruotsissa on toki monta kehityskohtaakin, mutta itselle sieltä nousee parhaina puolina esiin alueellinen yhteisöllisyys ja siihen liittyen useat kaupunginosajoukkueet ja niiden monilajisuus - kesällä pelataan samalla ryhmällä vaikkapa futista, käydään yleisurheilemassa ja talvella taas keskitytään sisälajeihin.
=> Loppuviimein tämä selvä takamatka näkyy karkeimmin seuratasolla: Champions Cupin naisten finaalit ovat viime vuodet olleet käytännössä ruotsalaisseurojen sisäisiä kohtaamisia, eikä Suomesta ole todellisuudessa ollut mitään asiaa finaaleihin tai edes lähelle niitä. Maajoukkueessa voidaan silloin tällöin yllättää Ruotsi yksittäisessä pelissä, mutta se ei muuta isoa kuvaa: seuratasolla ero on valtava ja ilman merkittävää pelaajamäärän kasvua sitä on mahdotonta kuroa kiinni.
4. Valmennus jää poikien varjoon
Tässä kohtaa moni haluaisi vaieta, mutta sanotaan se ääneen: tyttöjoukkueita valmentavat usein vapaaehtoiset vanhemmat - pääsääntöisesti pelaajien isät - ja tästä johtuen kuka milläkin motiivilla oman lapsensa taito- tai tavoitetasosta riippuen. Poikien puolella on yhä useammin palkattuja ammattilaisia tai vähintäänkin huomattavasti kokeneempia valmentajia, jolloin joukkueiden kausiharjoittelu on yleensä huomattavasti laadukkaampaa, monipuolisempaa ja huomioi paremmin lajille ominaiset sekä kehittymisen kannalta olennaiset vaatimukset.
=> myös arjessa tämä näkyy suoraan: vähemmän harjoituksia, vähemmän suunnitelmallisuutta, vähemmän laadukasta fysiikkaa.
Myös kylmät luvut naisvalmentajien määrään liittyen ovat tässä taustalla; naisvalmentajien osuus palloilulajeissa on vain noin 15 % ja esim. Salibandyliiton vuosikertomuksen mukaan vuonna 2022 koulutettiin 333 valmentajaa, joista 105 naisia – se oli ennätys, mutta silti vähemmistö. Kun naisvalmentajia on vähän, roolimalleja ei synny, osaaminen keskittyy liian harvoille ja vaikka miten sukupuolien vaikutusta asiaan haluttaisiin vähätellä, niin valitettava tosiasia on että ilman innostuneita ja innostavia naisvalmentajia tyttöpuolen kehitys ei tule koskaan olemaan sitä mitä sen pitäisi olla.
Lisäksi huomionarvoista on, että esim. KIHU:n teettämä valmentajakysely kertoo, että suurin osa seurajoukkueiden valmentajista on vapaaehtoisia, joilla ei ole koulutusta tai kokemusta ja/tai korkeimpana valmennuskoulutuksena on taso 1. Ei siis ole ihme, että valmennuksen taso vaihtelee valtavasti ja näkyy suoraan sarjojen ja joukkueiden tasossa Suomessa.
5. Drop-out ja syrjäytyminen
Tutkimukset kertovat karua kieltä: 13–16-vuotiaista tytöistä jopa puolet lopettaa kilpaurheilun. Pahinta tässä on se, että kun tyttöpelaaja lopettaa salibandyn (...tai muun lajin), hän ei useinkaan vaihda lajia, vaan liikunta loppuu kokonaan.
Seura ei ole vain treeni ja peli, vaan myös kaverit ja yhteisö!
=> kun nuorelle ja kriittisessä kasvuvaiheessa olevalle tytölle keskeinen yhteisö ja ympäristö, johon on usein kasvettu jo ihan pienestä tytöstä alkaen katoaa ympäriltä menettää nuori yhden äärimmäisen tärkeän tuki- ja turvaverkon juuri pahimmalla mahdollisella hetkellä kun sitä ehkä eniten tarvittaisiin. Liikuntatutkimus LIITU 2022 sanoo, että suurin osa lopettaneista kyllä haluaisi aloittaa uudelleen tai jatkaa lajin parissa, jos olisi sopiva taso ja ympäristö. Tämä kertoo, että potentiaalia olisi, mutta me emme tarjoa polkua ja pahimmillaan olemme onnistuneet rakentamaan jopa esteitä jotka pahentavat tilannetta entisestään (...esim. eri sarjojen tiukat pelaajarajoitteet).
Syrjäytyminen on muutenkin iso ongelma yhteiskunnassa, ja liikunta on yksi tehokkaimmista tavoista ehkäistä sitä. Juuri siksi olisi todella tärkeää pitää tytöt mukana keinolla millä hyvänsä – ei vain urheilun, vaan koko elämän kannalta.
6. Muissa lajeissa panostetaan – miksei salibandyssä?
Jalkapallo on Suomessa tehnyt isoja satsauksia tyttöihin. Helmareiden ympärille on rakennettu näkyvyyttä, uusia polkuja ja resursseja. Jääkiekossa Naisleijonat ovat kansainvälisesti huipulla, paljon esillä myös päämedioissa ja tytöille rakennetaan entistä selkeämpiä reittejä harrastajasta huipulle.
Salibandy voisi tehdä samaa, mutta ei ole halunnut, onnistunut tai mittarit ovat väärät, koska toimintaa ei lajikuplan ulkopuolella juurikaan näe. Tässä olisi iso mahdollisuus kasvaa ja saada uusia pelaajia, mutta sen sijaan ollaan passiivisia, taputellaan olkapäille milloin milläkin tilastoilla ja meriiteillä, mutta kun päivän päätteeksi ladellaan todellisia madonlukuja tiskiin koko Suomen laajuudelta on tilanne jos ei ihan täysi katastrofi, niin hyvin lähellä sitä!
Ja mikä pahinta – meillä on kotikisat 1,5 vuoden päästä. Niistä pitäisi tehdä lähtölaukaus isommalle kehitykselle ja brändille, joka houkuttelee tyttöjä lajin pariin pysyvästi. Jos kisat järjestetään vain yhtenä kivana tapahtumana yhdessä kaupungissa ja parissa hallissa, ilman pysyviä vaikutuksia, niin mitä hyötyä siitä on tytöille, lajille tai yhteiskunnalle? Nyt olisi oikeasti kiire rakentaa polku, kestävät mallit ja rahoitus, jonka päälle voidaan rakentaa pysyvää toimintaa.
7. Pelaajaryöstöt, dream teamit ja prinsessakulttuuri
Tyttösalibandyn kentällä näkee aivan liian usein sen, että seurat vievät toisiltaan pelaajia sen sijaan, että kasvatettaisiin yhdessä koko pelaajapohjaa. Koska osaamista ei ole tarpeeksi, valmennetaan vain “tähtiä” ja etsitään sitä oikotietä onneen ja menestykseen - mutta millä kustannuksilla?
Tämä luo prinsessakulttuuria, joka lopulta pilaa koko homman: muut pelaajat jäävät varjoon, eivät saa kannustusta ja lopettavat. Samalla hukataan useita vähän hiljaisempia tai myöhemmin lajiin tulleita potentiaalisia lahjakkuuksia, joita ei 12-14 -vuotiaana vielä kukaan osaa tunnistaa, mutta joista monellakin olisi valtavaa potentiaalia jos he saisivat tukea ja aikaa kasvaa kehittävässä, vaatimustasoltaan riittävässä sekä ennen kaikkea kannustavassa ympäristössä.
On olemassa tutkimuksia, joiden mukaan yksi syy tyttöjen alisuorittamiseen on se, että heiltä ei vaadita samalla tavalla kuin pojilta. Tytöt tekevät usein tunnollisesti sen mitä pyydetään, mutta jos vaatimustaso on alhainen, he eivät kehity eivätkä saa mahdollisuutta tavoitella unelmiaan. Prinsessoja kasvattamalla ei vaan valitettavasti synny lajin kehittymisen kannalta tarpeeksi huippupelaajia – eikä edes pitkäaikaisia harrastajia.
8. Todellinen merkitys ja mahdollisuudet
Tosiasia on se, ettei salibandy tule tarjoamaan suurimmalle osalle tytöistä ammattia tai edes pienintäkään elantoa, vaan useimmat tytöistä maksavat pelaamisestaan pääsarjatasoa myöten. Raha ei siis voi olla aidosti järkevä eikä kannustava motivaattori miksi tyttöjuniorin kannattaisi unelmoida tai tavoitella merkittävää panostusta vaativaa matkaa aluesarjoista kansainvälisiin peleihin!
Mutta tavoitteiden saavuttamisella ja erityisesti vuosien mittaisella matkalla niihin, voi olla ja onkin valtava merkitys muilla tavoilla: kansainvälisiä kokemuksia, opiskelijavaihtoja, sykähdyttäviä elämänkokemuksia ja ennen kaikkea elinikäisiä ystävyyssuhteita, joita ei rahalla saa eikä mistään voi ostaa!
=> Salibandyn parissa opitaan siis jotain paljon syvempää – mitä tarkoittaa, jos määrätietoisesti haluaa tavoitella ja saavuttaa omia unelmiaan. Tämä on asia, joka kantaa pitkälle aikuisuuteen ja työelämään.
Lisäksi salibandy voi olla ratkaiseva väline syrjäytymisen ehkäisyssä, itsetunnon kehittymisessä ja yhteisön rakentamisessa. Se, että tytöille luodaan tasavertainen mahdollisuus urheilla ja kasvaa osana seuraa, voi olla monelle tärkein asia koko nuoruudessa - tämä tulisi meidän aikuisten aina muistaa ja sisäistää kun toimimme nuorten parissa!
Lopuksi
Näistä asioista ei juuri keskustella, vaikka pitäisi. Energia menee lillukanvarsiin, kun sen voisi käyttää yhdessä oikeiden ongelmien ratkaisemiseen. Kyse on lopulta lajin tulevaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta. Jos tytöt eivät saa samaa panostusta ja ympäristöä kuin pojat, he eivät saa myöskään samoja mahdollisuuksia tavoitella unelmiaan.
Siksi tärkeämpi kysymys kuin vaikkapa jutun motivaattorina toimineeseen keskusteluun “pitääkö pelinumeroiden olla eri” on tämä:*Eikö tyttöjen unelmat ja tavoitteet ole meille aidosti tärkeitä?*
=> tällä hetkellä vastaus on: "eivät ole"
...Ja sen pitäisi hävettää meitä kaikkia, jotka väitämme välittävämme salibandyn tulevaisuudesta!