Yhdeksään kauteen mahtuu monenlaista tarinaa. Nyt kun pelit ovat omalta osaltani määrittelemättömän pituisella tauolla – Niemisen Pekan viikoittaisista houkutteluista huolimatta – on luonnollinen seuraus ollut se, että vanhat tarinat alkavat palata mieleen. Ja näönmenetyksen uhallakin ajattelin jatkaa kirjoittelua tällä kertaa näillä hieman kevyemmillä aiheilla.

Ensimmäiset kolme liigakauttani pelasin kasvattajaseurassani Kirkkonummi Rangersissa. Näiden kolmen kauden aikana voittaminen oli todellista juhlaa, sellainen ihme kun tapahtui keskimäärin kerran syksyllä ja heti perään keväällä. Historiaakin tuli luotua, pisin yhtäjaksoinen voitoton ja pisteetön putki taitaa olla edelleen kyseisen joukkueen hallussa. Nämä kolme kautta olivat kuitenkin seuralle tärkeitä ja loivat pohjaa tulevien vuosien juniorivalmennukselle. Silloisia pelaajia toimii nykyään seuran valmennustehtävissä.

Syitä tappioihin ei aina tarvinnut etsiä kovin kaukaa. Eräänäkin vuonna olimme saapuneet Ouluun junalla, nelisen tuntia ennen peliä. Joukkueenjohtaja oli tilannut ruokailun junan saapuessa – Pizzeria Raxiin. Muutama kilo pizzaa ja kanansiipiä myöhemmin oli hyvä lähteä paluumatkalle muistaakseni kymmenen maalin tappio niskassa. Samana kautena matkasimme luonnollisesti myös Jyväskylään. Jälleen kerran oli ruokailu järjestetty matkalle, jonkin linnatuulen seisovaan lounaspöytään. Ilmeisesti ruokalistaa ei ollut vielä siihen aikaan saatavilla etukäteen, koska punaista lihaa ei yleensä ole tapana tilata ennen ottelua, varsinkaan punaviinikastikkeella ja kermaperunoilla. Ottelun lopputuloksen joku on saattanut joskus kuullakin, eräs blogisti teki tuossa pelissä yhden ottelun edelleen voimassaolevan maaliennätyksen ja toinen blogisti taisi syöttää niistä maaleista kuusi. Se jää kuitenkin usein mainitsematta, että Iiro Oksanen teki kyseisessä pelissä hattutempun.

Kyseiseen otteluun liittyy myös toinen tarina, johon olen törmännyt lukuisia kertoja mitä kummallisimmissa yhteyksissä. Tarinan mukaan eräässä pääkaupunkiseutulaisessa taksissa on käyty seuraavanlainen keskustelu: Taksin kyydissä on kaksi liigapelaajaa, jotka keskustelevat lajista. Taksikuski keskeyttää ja kysyy, josko pelaajat pelaavat tosiaan salibandya. Myöntävän vastauksen saatuaan kuski toteaa, että eikös äskettäin juuri joku pelaaja tehnyt yhdessä pelissä yhdeksän maalia. Tuohon kysymykseen etupenkillä istuva pelaaja toteaa: ”Kyllä, se olin mää”. Ja ennen kuin kuski ehtii toteamaan ”niinvissiinsä”, takapenkiltä kuuluu jatkototeamus: ”Ja mä päästin ne.” Ilmaista matkaa ei tullut, mutta hyvät naurut jälkeenpäin. Ja kyllä, tarina on tosi.

Vuosiini SSV:ssä mahtuu myös monenlaisia tarinoita. Suurin osa niistä liittyy vähemmän yllättäen bussinkuljettaja Pekkaan, joka on yksi mahtavimmista persoonista, jota olen lajin parissa tavannut. Harvemmin vierasjoukkue hallille saapuessaan törmää kotijoukkueen bussikuskin keskisormeen. Pekan kuljettaessa menomatka ja paluumatka olivat useimmiten erikestoisia. Pari senttiä on kartalla mittakaavasta riippuen kymmeniä, jopa satoja kilometrejä luonnossa. Tämä tuli todistettua useampaankin otteeseen vuosien aikana. Nykyään Pekalla on pelaajien lahjoittama navigaattori.

Aikaa SSV:ssä on helppo muistella lämmöllä. Eikä pelkästään menestyksen vuoksi, vaan myös siksi, että joukkueen sisäiset asiat oli hoidettu ammattitaitoisemmin kuin missään muussa pelaamassani seurassa. ”Saunaillat” ajoitettiin yleensä vieraspelireissuille, jolloin joukkue asui hotellissa. Kurre oli hoitanut asiat niin, että joukkueen ruokailu ja myös juomat tulivat aina joukkueen pussista. Pieni asia, mutta osoitti pelaajille, että heistä pidettiin huolta. Tämän vuoksi joukkueesta oli erittäin vaikea lähteä, mutta kun penkillä ei kehity, oli se askel pakko tuolloin ottaa.

Onneksi askel tuli otettua, muuten olisi jäänyt moni asia näkemättä ja kokematta.