Blogikollega Jani Hakkarainen toi tänään painokkaasti esille mielipiteensä Salibandyliigan yhden finaalin puolesta. Kommenttiosastolla on ollut hyviä perusteluja sekä puolesta että vastaan, mikä on hienoa. Tällaista keskustelua tarvitaan. Vahvasti tämänkin kevään finaalisarjan tunneskaaloja mukana eläneenä olen ollut finaalisarjan kannalla. Ottamatta pitkin perusteluin sen enempää kantaa tämän puolesta, haluaisin muistuttaa että yhden finaalin perusteluna käytetty todennäköisyys dramatiikasta ja suurista tunteista selätettiin hienosti ainakin tänä keväänä. Oheinen kommentti on julkaistu Ilta-Sanomissa Seinäjoen viidennen finaalin jälkeen maanantaina 16.4.2012:
”Salibandypiireissä on keskusteltu paljon Ruotsin mallista ratkaista mestaruus yhdessä finaalissa. Viidenkymmenen metrin jono Seinäjoki Areenan edessä puolitoista tuntia ennen finaalia kertoo kiinnostuksesta, kun mestaruusjuhlat saa kokea varmuudella. Punaisella paidalla saa pääsylipusta alennusta ja se näkyy.
Nykyisen paras viidestä –sarjan puolesta puhuu koko puolentoista viikon finaalisarjan aikana koettu leveä tunneskaala. SSV:n mestaruusjuna oli raiteillaan aina toisen finaalin viimeiselle kympille asti, kunnes Tuukka Kiviranta käänsi kolmen maalin takaa hattutempun ja jatkoaikaosuman myötä sarjaa ratkaisevasti SPV:lle.
Kolmannessa kestomenestyjä SSV nöyrtyi ennennäkemättömästi 4-13, mutta nousi kuolleista vielä perjantain viime minuuttien voitollaan. Sen jälkeen SPV:n Tommy Koponen haki apua yläkerrasta nähdyin tuloksin.
Kaiken kukkuraksi SSV pelasi päätösfinaalin mustissa surunauhoissa lauantaina menehtyneen monivuotisen bussinkuljettajansa Pekka Hietalan muistolle.
Toistensa kimpussa olleiden raavaiden miesten avautuessa sarjan päätyttyä mitalit kaulassa rakkaudesta vaimoihinsa tajuaa finaalisarjan olleen sellaista tunteiden vuoristorataa, mihin ei yksi ottelu pysty.”
@Tirsamaa