Olen ollut 20 vuotta mukana salibandyssä, ensin valmentajana ja sitten analyytikkona. Koko tämän ajan salibandypiireissä on ollut yksi vakiopuheenaihe: (valtakunnallinen) media ja urheilutoimittajat eivät arvosta salibandyä niin paljon kuin laji ansaitsisi. Yleisintä tämä puhe oli 90-luvun lopulla, kun laji kasvoi rajusti ja haaveiltiin jopa jääkiekon aidosta haastamisesta. Viime aikoina puhe on hieman hiljentynyt, mutta poistunut se ei ole. Eikä varmasti poistukaan ennen kuin salibandy nousee, jos nousee, suureksi yleisölajiksi Suomessa.
20 vuoden jaksosta olen viimeiset neljä vuotta toiminut median puolella salibandyanalyytikkona. Olen avustanut Suomen toista suurta urheilun aikakauslehteä ja kahta salibandyn nettisaittia, joista toinen on lajin johtava Suomessa. Koko tänä aikana vain yksi seura on lähestynyt minua suoraan, lähettänyt edes tiedotteita (mikäli valmentajakyselyitä ei oteta huomioon). Kyseessä oli Erä, kun Samuli Laukka toimi seuran miesten tiedottajana.
Ymmärrän, etten ole varsinainen toimittaja. En pistä tiedotteita eteenpäin. Raportoin kuitenkin säännöllisesti otteluista Tampereella vähintään Twitteriin. Mielestäni tämä tosiasia kertoo varsinkin salibandyliigaseurojen uskomattomasta passiivisuudesta median suhteen – varsinkin jos esimerkki on yleistettävissä. Reiluuden vuoksi on tosin todettava, että Classic on kutsunut joka kausi kerran Tampereen urheilutoimittajat otteluun ja vieläpä syöttänyt ja juottanut meitä. Suhdetoiminta on tärkeää, mutta nyt tarkoitan säännöllisiä yhteyksiä mediaan, joka pidetään oman joukkueen tapahtumista ajantasalla.
Kirjoitin viime viikolla blogissani, että yhden finaalin järjestelmää olisi kokeiltava myös Suomessa. Yksi perusteeni oli median parempi palveleminen. Valtakunnallinen media olisi helpompi saada suurilukuisena paikalle, jos finaalipäivä olisi hyvissä ajoin tiedossa ja pelit pelattaisiin pääkaupunkiseudulla. Lisäksi televisiotuotanto olisi halvempi toteuttaa laadukkaasti, jos olisi vain yksi finaali kolmen-viiden asemesta. Myös naissalibandy hyötyisi: naisten finaali pääsisi televisioon.
Hämmästyin, kun muuten hyvässä, vilkkaassa ja asiallisessa keskustelussa tämä näkökohta sivuutettiin lähes täysin varsinkin ajatusta vastustavilta tahoilta.
Nämä esimerkit saavat minut väistämättä kysymään, ylenkatsooko suurin osa salibandyväestä mediaa ja ennen kaikkea sen toimintalogiikkaa? En tiedä vastausta, mutta minulla on vahva epäilys, että vastaus on myönteinen. Toki kysymys voi olla vain yksinkertaisesti amatöörimäisyydestä.
Ylenkatseeseen ei olisi kuitenkaan pienintäkään varaa. Me emme voi muuttaa median toimintalogiikkaa. Meidän täytyy sopeutua siihen – käyttää sitä itse asiassa hyväksi. Mikäli salibandystä halutaan oikeasti suuri yleisölaji edes Suomessa.
Neuvoa voi kysyä salibandymiehiltä, jotka työskentelevät pääkallonpaikalla: esimerkiksi Jani Alkiolta (Nelonen), Tomi Auremaalta (Ilta-Sanomat) ja Riku Korkilta (Iltalehti). Myös Pääkallon päätoimittaja Jussi Ojalalla on kokemusta iltapäivälehtimaailmasta.
Yksi tämän toimintalogiikan piirre on pääkaupunkiseutukeskeisyys. Pidimme siitä tai emme.