Kun SSV voitti neljännen mestaruutensa putkeen keväällä 2010, Amu Ahonen kertoi tuoreeltaan mestaruushumussa, että SSV oli jälleen tehnyt töitä eniten ja ansaitsi mestaruutensa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kuulin tuon lauseen SSV:n valmennuksen tai johdon suusta mestaruuden päätteeksi.
Keväällä 2011 SSV:n voittaessa viidennen mestaruutensa samaan putkeen, istuin itse samassa lehdistötilaisuudessa Amun kanssa, viidennen finaalipelin jälkeen, mutta en tällä kertaa kuullut Amulta tuota tuttua lausahdusta. Mutta mestari oli jälleen SSV.
Keväällä 2012 viidennen finaalipelin jälkeen, juhliessani yhdessä joukkueen kanssa SPV:n ensimmäistä Suomen mestaruutta, kerroin haastattelussa, että olemme oikeasti ansainneet tämän. Mielestäni olimme tehneet eniten töitä sen eteen. Mutta sitä mieltä olin jo kaksi edellistä vuotta sitten. Ja silloin emme kuitenkaan olleet parhaita. Emme edes toiseksi parhaita. Olimmeko siis tehneet töitä eniten?
Edelleen olen sitä mieltä, että olimme, varsinkin jos sitä mitataan kaikilla niillä mittareilla, mitä joukkue oli tehnyt yhdessä. Ei ole salaisuus, että SPV:n pelaajat tekevät talkootöitä, järjestävät turnauksia, kokoavat pelin jälkeen liigamaton pois, edustavat yhteistyöyrityksiä, vierailevat junnujoukkueiden harjoituksissa, tuomaroivat junnuturnauksia jne. Ja lisäksi osa vielä reissaa 400 km per harjoitus vähintään kahdesti viikossa, joku vielä enemmän.
Olin siis jo tuolloin sitä mieltä, että jos työnteon määrällä olisi pitänyt voittaa mestaruus, se olisi kuulunut SPV:lle. Mutta SSV vei sen vielä tuolloin, kuten myös seuraavana keväänä. Miksi niin? Eikö se, että tekee eniten töitä, tuokaan mestaruutta, kuten Amukin tuolloin keväällä 2010 Urheiluruudussa kertoi?
En usko, että on sattumaa, että osalla joukkueista on hyvin minimalistinen tiedotuslinja siitä, miten joukkue oikeasti harjoittelee. Varsinkaan SSV:n kohdalla en usko sen olevan lainkaan sattumaa. Kun joukkue voittaa viisi mestaruutta putkeen ja siihen päälle lukuisia mestaruuksia jo aiemmin, puhutaan väistämättä tekemisen kulttuurista, jossa tiedetään hyvin tarkkaan, mitä menestyminen vaatii.
SSV:tä on joskus moitittu sen panostuksista ottelutapahtumaansa, lippuhinnoista, yleisömääristä ja jopa värittömyydestäkin. Mutta onko tämä kaikki sattumaa? Vai onko kyse sittenkin siitä, että siellä on tiedetty jo pitkään, mihin asioihin voimavarat kannattaa suunnata, jos haluaa menestyä siellä kentällä?
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan ruotia SSV:n toimintaa. Ei edes sitä, kuinka hyvin kukin joukkue tai seura oman työnsä hoitaa. Tai kuinka paljon tekee menestyksensä eteen eri tasoilla. Tämän kirjoituksen tarkoitus on avoimesti pohtia sitä, mitä ja kuinka paljon salibandyseuran tulisi toiminnastaan tiedottaa. Mitkä asiat ns. suuri yleisö haluaisi toiminnastamme lukea, kuulla tai katsoa. Tai mitä meidän pitäisi joukkueen toiminnasta kertoa, että se veisi lajiamme eteenpäin. Että Suomi pärjäisi Ruotsille. Tai että salibandysta joskus tulisi vielä myös suuren median laji. Että katsomot täyttyisivät salibandyotteluissa. Että salibandysta puhuttaisiin turuilla ja toreilla.
Joukkueiden minimalistisen tiedotuslinjan ymmärtää helposti. Ei ole välttämättä resursseja. Ei henkilöä, joka innostuneesta seuraa joukkueen tekemisiä, kirjoittaa, kuvaa, videoi ja laittaa esille, lähettää mediatiedotteita.
Kun sekin on tosiasia, että rapatessa roiskuu. Jos lähtee yhtään enemmän kertomaan toiminnastaan, saa huomattavasti enemmän kritiikkiä osakseen kuin jos ei kerro käytännössä kuin ihan pakollisen. Vielä jos sattuu oikein innostumaan asiastaan ja mukaan mahtuu hiukan omaleimaista materiaalia, kylmät vesisaavit ovat yllättävän lähellä. Nuori, asiastaan innostunut toimittajanalku saattaa saada karvaasti kokea, että kaikki eivät salibandypiireissäkään ilahdu, jos menee persoonallisesti otteluraportin väsäämään tai peräti omiaan kehumaan. Ja jos vielä uskaltaa kertoa, että meillä juostiin cooper ja joku veti yli 3 400, se kyllä vielä jossakin välissä kuitataan. Mitäs menivät kehuskelemaan.
Tiedotus voi olla myös tietoisesti minimaalista. Jos joku tietää, mitä menestymiseen vaaditaan ja se tuottaa tulosta, sitä ei välttämättä edes kannata niin julkisesti kertoa. Voihan käydä niinkin, että muutkin voivat sen vuoksi ruveta pärjäämään. Kun McLarenin todettiin saaneen luvatta käyttöönsä Ferrarilta tietoja, sanktiot olivat ymmärtääkseni F1-historian rajuimmat. Taitaa McLaren maksaa niitä edelleen.
Meillä salibandyssa tuskin on niin isoja salaisuuksia. Mutta jos voittaa pelkästään 2000-luvulla yli 10 Suomen mestaruutta, ei voi olla ihan niinkään, ettei tietäsi jo aika hyvin – ja myös muita paremmin – mitä, miten ja missä vaiheessa kannattaa tehdä siellä arjen harjoituksissa. Ok, totta kai kyse on myös materiaalin tasosta, valmentajan taidoista, harjoitusoloista, rahastakin. Mutta silti. En usko edelleenkään, että vaikka nyt tuo mainitsemani SSV:n niukka tiedotuslinja olisi ainoastaan resurssikysymys.
Salatut elämät. En otsikoinut kirjoitustani kirjoittaakseni Salkkareista, mutta uskoisin silti, että joku ehti jo ajatella, mitä ihmettä tuo otsikko tämän jutun päällä seisoo. Mielestäni hyvä kysymys kuuluu, kuinka paljon meidän oikeasti tulisi kertoa ja mitä?
Kun iltalehtien lööppilinjaa kiinnostaisi enemmän se, kuinka paljon oikeasti SPV-pelaajat sitä alkoholia mestaruusjuhlissa käyttivät tai kuinka hihhuli se Koponen loppupeleissä onkaan, olisiko meillä kuitenkin parempaa materiaalia jopa näille lehdille. Vaikka olenkin sitä mieltä lähtökohtaisesti, että kaikki julkisuus on salibandylle tärkeää, ei minusta kuitenkaan ole oikein kirjoittaa, että SPV nousi ”Pyhällä Hengellä salibandyliigaan”. Tai sen paremmin kirjoittaa siitä, että mitä minun vakaumukseni merkitsee joukkueen pelaajalle ikään kuin väittäen, että jos minä en käytäkään pisaraakaan viinaa edes mestaruusjuhlissa, se tarkoittaisi sitä, että kaikki pelaajammekin toimisivat samoin. Tai edes, että kun joku media kertoo uskostani Jumalaan, se olisi yhtä kuin koko kuva SPV:n joukkueen arkisesta tekemisestä, puhumattakaan yksittäisen pelaajaan omasta persoonasta, hänen valinnoistaan ja tarinastaan.
Uskon kyllä niin, että tarvitsemme tarinoita. Tarvitsemme henkilökuvia, jotka tuovat nämä arjen sankarit ja menestyksen eteen oikeasti todella hirveän määrän töitä tekevät perheenisät, sinkut, opiskelijat, duunarit, maalintekijät, vasemmat pakit ja Uimaharjun kasvatit eli pelaajat kaiken yleisön tietoon. Että nekin ovat syntyneet ja varttuneet jossakin. Että nekin ovat pelanneet joskus pihapelejä, leikkineet tyttöjen kanssa ja joku päivä jo saivat päättää tai huomata, että salibandy on se oma ykköslaji. Ja se on se juttu nyt. Ja silti ovat edelleen ihmisiä, persoonia ja nyt myös pesunkestäviä huippu-urheilijoita. Ja ihan oikeita urheilutähtiäkin, ainakin jo joillain paikkakunnilla.
Tarvitaan tarinoita. Tarvitaan kuvia, videoita, kirjoituksia. Ihan niistä arjen jutuistakin. Jollakin on nyt mennyt jalka pakettiin harjoituksissa, toisella on käsi tikattu ja uusi lamppu vieläkin kiinnittämättä vuokrakämpän kattoon.
Tarvitaan myös kirjoituksia siitä, mitä se Pulkkinen, Lehto ja Korsman vetää niille Happeen pojille tänä syksynä, kun hirvilauma laukkaa voitosta voittoon. Tai miksi se OLS nyt yhtäkkiä onkin ruvennut voittamaan, vaikka siellä ei ketään erotettu, ei edes päävalmentajaa niiden syksyn maalipeijaisten jälkeen. Tai miksi Classic saa sen tonnin katsojamäärän rikki melkein pelissä kuin pelissä. Tai miksi Happeella on yhtäkkiä Facebookissa faneja melkein kaksinkertainen määrä Pääkalloon verrattuna, joka sentään on salibandysaittien raskaassa sarjassa.
Uskon, että resursseista ei ole pelkästään kysymys. Ei edes teknisistä mahdollisuuksista. Mistä sitten on kysymys?
Happee hirviteattereineen on mielestäni aika hyvin jo hajulla. Jokainen meistä voi tehdä jotakin. On Facebookit, Twitterit, kotisivut, YouTubet, ottelutapahtumat, Nenäpäivät, joulut. Tee sinä Kalle päivitys ottelutuloksesta faceen, voisitko sinä Maija kirjoittaa Twitteriin, mitenkäs sinä Taavi, ottaisitko iPhonella haastattelun pelimatkalla bussikuskista…?
Ei oikeasti tarvita joka juttuun alansa ammattilaista. Eikä kaikkien tarvitse tehdä kaikkea. Yksikin juttu vie hommaa eteenpäin, kun saadaan massavoima liikkeelle. Salibandyn ja sählyn harrastajia on tässä valtakunnassa kaikista lajeista toiseksi eniten. Mieti. Tarvitaan vaan lupa, että saa tehdä. Sen jälkeen se on vaan ajan kysymys. Eli:
Jokainen meistä.
Joulu alkaa olla ohi ja välipäivinä pelataan matseja monella paikkakunnalla. Vaikka Suomi ei voittanutkaan maailmanmestaruutta, nyt kannattaa mennä salibandykatsomoon. Kotimaisen liigan peleissä pelataan tällä hetkellä peliä, jossa ei aika tule pitkäksi. Enemmän sitä Ruotsia, jos asia pitäisi finaalitermein ilmaista.
Ja jos sinulla on kännykkä mukana, twiittaa tai faceile. Tai ota vaikka vain kuva ja lähetä se eteenpäin. Sitä kutsutaan tiedottamiseksi. Ja jos se yhtään kannustaa, minä ainakin nimeän sen heti päivän hyväksi työksi salibandyn eteen.
Tekstin kirjoittaja on SPV:n entinen pelaaja, nykyinen päävalmentaja, urheilutoimenjohtaja ja seuran hallituksen varapuheenjohtaja. SPV voitti viime keväänä seurahistoriansa ensimmäisen Suomen mestaruuden.
Ihan hyvä kirjoitus, tosin en ihan tiedä miksi SSV tässä piti ottaa ikäänkuin tikun nokkaan. Se vain alleviivaa sitä, että katsot teidän vieläkin olevan pikkuveljen asemassa SSV:hen verrattuna.
Mitä tulee tuohon uskonnollisuutenne nostamiseen esille, niin siitä ette kyllä voi oikein syyttää kuin itseänne. Jos seuran nimessäkin on viittaus uskontoon, niin on se varmaan sellainen asia, jota haluattekin korostaa. Jos siihen sitten media tarttuu eri tavalla kuin mitä olisitte toivoneet, niin se ei ole kyllä media vika, vaan mm. tuon nimen keksijän vika. Ei voi olettaa, että ei-uskovaisia kiinnostaisi se mikä arvopohja teillä siellä on ilman että mietitään myös mm. niitä ihmeellisiä raivoraittius-rajoituksia joita tuo arvopohja tuo teille mukanaan.
Tiedottamisesta sen verran, että itse pidän sitä tapaa millä tiedotetaan ongelmallisena. Siinä niin usein unohdetaan, että salibandy on lajina niin erilainen kuin muut. Nopea kuin mikä ja aivan omanlaatuista ”kenttä-näppäryyttä” vaativa. Jos tiedotettaisiin siitä, niin ehkei sitä aina verrattaisi esim. lätkään. Jolle se ei tunnetusti lätkän omassa pelissä pärjää.
”Ei oikeasti tarvita joka juttuun alansa ammattilaista. Eikä kaikkien tarvitse tehdä kaikkea. Yksikin juttu vie hommaa eteenpäin, kun saadaan massavoima liikkeelle.”
Tässä Koponen on kyllä tismalleen oikeassa. Meillä on ollut varmasti jokaisessa seurassa tapana, että muutama innokas tekee kovasti hommia, kunnes kypsyy eikä kerta kaikkiaan jaksa enää. Lopettaa, eikä ole enää missään tekemisissä koko touhun kanssa.
Sen sijaan voisimme jokainen tehdä vähän. Siitä tulisi yhdessä paljon. Kukaan ei palaisi loppuun ja meillä olisi yhteisö.
Relaappa nyt Juha vähän. Kyllä Koponen kirjoittaa ihan asia tekstiä.
JZ, relaa ite, ota silmä käteen ja lue kunnolla Juhan teksti. On ihan asiaa. Ja opettele kirjoittamaan edes yhdyssanat oikein.
Olipa asiallinen vastaus JZ. Mut hienoa, että se tulee kaverilta, joka ei osaa edes oikeinkirjoitusta…
Juha: Ensinnäkin, eihän SSV otettu tikun nokkaan. Koponenhan juurikin sanoi, että kyllä siellä tehdään asiat juuri oikein, kun mestaruuksiakin tulee jatkuvasti.
SSV ei muutenkaan ollut jutun pointti. Ei liene sekään salaisuus kellekään, ettei SSV:n hommat kentän ulkopuolella ole ihan niin laajasti hoidettuja, kuin voisi olla. Myös todella monella muulla joukkueella on rutkasti tekemistä samassa asiassa. Tähän juuri tekstissä tartutaankin, että jokainen joukkue voisi ottaa mallia esimerkiksi Happeesta tiedotuksessa ja juttujen julkaisussa.
Uskonnollisuudesta sen verran, että nimessä mainitaan Peliveljet. Eikö jokaisella joukkueella ole oma syntyhistoria, ja miksi juuri se tietty nimi tulee millekin joukkueelle. Miksi aina siihen uskonnollisuuteen tulee tarttua? Miksei tartuta esimerkiksi NakkiSormien nimen tarinaan, tai vaikkapa Ruunien Ruunat -nimeen?
P.S. en ole uskonnollinen.
Koposella on mielenkiintoinen näkökulma SSV:n toimintaan. En ole
itse ajatellut näin – eikä Koposen näkökulma välttämättä oikea
olekaan – mutta herättää ainakin minussa uusia ajatuksia ja sehän
näiden blogien yksi tarkoitus onkin.
Miettikää mitä jäisi jäljelle, jos Koposen hyvästä kirjoituksesta
jättäisi SSV-osuuden pois. SSV on kiistatta 2000-luvun
menestyksekkäin joukkue, joten on ihan fiksua verrata sen
(tiedotus)toimintaa meidän kaikkien kaipaamaan tiedonjanoon.
SPV – Seinäjoen Peliveljet. Kaipa minä olen sivistymätön moukka,
mutten tiedä miten tuo nimi viittaa millään tavalla
uskonnollisuuteen. Mikäli ’veljet’ on avain tähän, niin
minulle se tuo mieleen Aleksis Kiven Seitsemän veljestä eikä
Raamattua tms. Nokian KrP:n nimi sen sijaan sanoo asian suoraan,
mutten muista, että sitä olisi koskaan näin paljoa syytetty
uskonnollisuudesta. Toisaalta, jos uskonnollisuudella saa
tälläisia tuloksia aikaiseksi, eikö muidenkin joukkueiden
tässä tulosurheilumaailmassa kannattaisi harkita sen ottamista
osaksi toimintaansa :o)
Ei, en ole minäkään uskovainen.
Moni reissaa 400 km / harjoitus viikossa?
Eikö SPV olekaan kasvattajaseura?
Totuus on yhä, ettei lajin valtavat harrastajamäärät konkretisoidu katsojamääriin.
Ei myöskään menestys, kuten tapaus SSV on osoittanut.
Tarvitaan ME-henkeä.
Muut henkimaailman asiat ja arvomaailmat ovat jokaisen oma yksityisasia, kunhan ei niillä loukkaa muiden vastaavia.
Ai ei nakkisormista puhuta? Aika lailla joka liigapelitelevisioinnissa nousee esiin. Ruunatkaan ei varmasti ole tältä välttynyt.
Noissa jengeissähän on se ero, että nimellä ei nakkisormissa yritettäkään viestiä mitään sen suurempaa vakausta.
Ps. En ole uskovainen minäkään, thank god
En myöskään tajua mitä Peliveljet nimessä on niin uskonnollista. Kaipa vaan monesta nimestä saa jollain tavalla uskonnollisen. Joku oli jo ottanut Nokian KrP:n esille, joten en puhu enempää.
Toinen asia mitä ihmettelen on tuo oikeinkirjoituksen merkitys. Haittaako se teitä noin paljon, jos joku pilkku jää laittamatta tai tulee pari yhdyssanavirhettä. Se ei vie tekstin asiaa pois milläänlailla, eikä siihen voi turvautua. ”Paskaa tekstiä koska yhdyssanavirhe”
Hyvä blogautus Koposelta ja mielenkiintoisia näkökulmia!
Olen täysin samaa mieltä tuosta sisältöjen synnyttämisestä; kiinnostavat jutut salibandyn ympärillä kannattaa luoda massan voimalla. Pienistä puroista syntyy iso joki! 😉
Nyt Terhola ja JZ leikkii suomen opea ja missaa koko asian.Hieno skriivaus Koposelt. Nyt en piruttaan laita tekstiä pilkun piippimismuotoon? SSV tyypiltä meni heti herne nenää vaikka ihan yleistä faktaa esitettiin. SPVssä tehty hienoo duunii ja siitä kunnia Koposelle. Kaikki täällä pelkää että niitä luullaan hihhuleiksi, kun pitää laittaa an oo uskovainen. Mitä välii sillä on jos olisittekin? On hienoa että Seinäjoella ja Nokialla on historiaa ja arvoja seuran taustalla. On se parempi kuin viikon ryyppybileet Kurren kämpillä ja toikkaroivia krapulaisia pelaajia haastattelussa. Nyt kaikki kunnon positiivisiä juttuja tästä hienosta lajista , ihan vaikka puhekielellä 🙂
Kiitos valtavasta työmäärästä seuran ja lajin hyväksi. Työt on vieläpä tehty tyylillä. Ja olet oikeassa – moni haluaa seuraansa auttaa. Se pitää vaan uskaltaa luvata.
Hyvä blogautus Koposelta ja mielenkiintoisia näkökulmia. Olkaaa kaikki täysillä oman seuran taustoilla ja keskittykää kannustamiseen,eikä toisten mollaamiseen tai kielioppiin !
Toivottavastri ensi vuosi tuo unohtumattomia hetkiä. Uskon että Happee tulee ylättämään, tosin Happeen junnuilla viiden Suomen mestaruuden tuoma kokemus ja voittamisen kulttuuri.SSV ja SPV kamppailee muista mitaleista.Classic, Oilers ja Erä kamppailee neljännestä sijasta. Josba ja Ilves voi olla vaarassa siirtyä porrasta alemmaksi 🙁
Jos nyt otetaan esimerkiksi taaseen SSV. Heidän tiedottaminen tai tiedottamatta jättäminen on kyllä aivan totta. Menkää vaikka SSV:n nettisivuille ja koittakaa löytää sieltä otteluraportteja..
Suurimman osan salibandyseurojen kotisivuista ovat parantuneet muutamassa vuodessa melkoisesti, mutta ikävä tosi asia on se, että muutamat on kyllä jääneet jonnekin 90-luvulle.
Koponen puhuu kyllä asiaa, ja onhan miehellä omaa kokemusta seuratyöstä melkoisen paljon, joten tietää mistä puhuu!
Suurin syy vapaaehtoisten vähyyteen on varmasti osittain se, ettei edes sitä pientä kiitosta kuule sieltä seuran puolelta, tosin poikkeuksia löytyy tähänkin aiheeseen. Toinen asia on varmasti harjoituskertojen määrä, yli 3xviikossa on monelle liikaa, niin pelaajille kuin valmentajillekin.
Tässä tapauksessa puhun alle B-ikäisistä, jota ennen ei mielestäni pidä sitä ns. oikeaa lajia valita. Jos C-ikäinen treenaa 2-3 kertaa viikossa ja siihen pelit päälle, kyllä se riittää, sillä vapaa-ajan nämä pelaajat käyttäisivät todennäköisesti muuhun urheiluun ja liikkumiseen. Joka taas toisi pelaajille enemmän luovuutta vs. tiukat taktiikat ja kaikki muu joka pitää tehdä juuri ”oikein”.
Tämä sama koskee kaikkia palloilulajeja, kaikki tehdään nykyään liikaa joukkueen eteen – yksilötaito kärsii.
Parempi uskoa johonkin kuin ei mihinkään.
http://www.ssvedustus.fi, löytyy joka pelistä raportit. ” Vares ” tutkikoon ennen hutkimista. Joukkue päivittää myös fb:tä ahkerasti.
Hienoa! Jatka vaan Sami tuollaisella tekstillä kirjoittamista. Keskustelupalstoille tarvitaan aina niitä, jotka jo kirjoitustavalla haluavat näyttää olevansa joko sellaisia älynjättiläisiä että ovat jättäneet kaiken perusopetuksen väliin tai sellaisia untuvikkoja jotka haluavat näyttää, että se opetus on heillä vasta seuraavilla luokilla edessä.
Se on tosi surullista kyllä, että me muut emme osaa tulkita tuota kirjoitustaidottomuutta pelkäksi kirjoitustaidottomuudeksi. Vaan näemme siinä suoran yhteyden muihin älynlahjoihin. Leimakirves kun on niin herkässä.
Eiköhän se okeinkijroituslässytys ollut siinä. Yritetään keskittyä olennaiseen.
Kiitos.
Taidan olla sokea, kun en edelleenkä löydä niitä raportteja SSV:n sivuilta, ottelutulokset kyllä löytyy http://www.ssvedustus.fi/?q=node/38 mutta siihen se sitten jääkin.
Tämähän on mukava kommentointiosio. Te todistatte vain Tommyn sanojen totuudenmukaisuuden. Ikävää jos ette tienneet SSV:n voittaneen tukun mestaruuksia peräkkäin. Suomessa vain ei ole muuta näin menestynyttä seuraa lajin parissa johon verrata. Voidaan ottaa toki pesäpallosta Sotkamon Jymy. On kuitenkin hienoa että ainut asia johon voitte asiantuntijoina tarttua on oikein kirjoitus.
Usein niin urheilussa ja myös työelämässä halutaan pysyä ”mukavuusalueella” ja tehdään ainoastaan ne olennaiset jutut ja ne mitkä on helppo/mukava tehdä. Sponssit kun on kunnossa, niin se mestaruus on helppo rakentaa oikeilla pelaajilla. Nyt onneksi on tullut seuroja, jotka pärjäävät omilla kasvateilla ja toivottavasti voittavat sillä porukalla myös mestaruuden pian.
2000-luvulla on pääkaupunkilaiset seurat vieneet mestaruudet. Onko se ollut niiden hyvyyttä? Vai olivatko vastustajat jopa huonoja jossain kohtaa?
Nuoret astuvat nyt esiin pelikentille ja old school -pelaajat jäävät jälkeen vauhdissa. Tämä nähtiin MM-kisoissa ja se muutos on Liigassakin alkanut. Kuka olisi uskonut viisi vuotta sitten, että Happee on voittanut SSV ja samoin TPS?
Elämme mielenkiintoisia aikoja! Pääkaupunki tulee valitettavasti menettämään otettaan. Helsingissä kaksi liigajoukkueessa (väkiluku n. 630.000) Tampereella neljä liigajoukkuetta (väkiluku n. 220.000)
Tuo Koposenkin mainitsema Hirviteatteri on kyllä merkillinen illuusio. Sanoisin, että jopa hyvin markkinoitu kupla.
Olen nettilähetysten välityksellä päässyt mukaan siihen hurmiolliseen tunnelmaan… ja sehän on siis ihan normaali, hyvinkin riisuttu, pelitapahtuma ilman mitään ylimääräistä teatteria. Tai siis onhan siellä hirvilakana ja hirvi heiluttelemassa käsiä.
Olen vahvasti siinä käsityksessä, että muuallakin on (myötähäpeän tunnetta aiheuttava)kuuluttaja ja musiikki soi. Ja kuitenkin sitä on mehusteltu Happeen huikeana Hirviteatterina. Vai onko kotipelin pelkkä nimeäminen Hirviteatteriksi se nerous…?
Kenties siellä on jotain mitä en nettilähetyksessä kykene näkemään ja kokemaan.
Ei hyvää päivää. Vain suomalainen penkkiurheilija voi kyetä analysoimaan ottelutapahtuman tunnelman nettivideoista tai telkkarista. Onko niin, että kun et kuule jalkapallon mestarien liigan löhetyksistä tuttua sadantuhannen ihmisen mylvintää ja laulua, niin ei voi olla tunnelmaa? Ootkohan hoksannut, ettei lähetyksissä näy kentästäkään kuin puolet kerralla?
Oikeasti hei! Tähän kaikki lollit ja roflit perään!
No niin. Meni herne nenään. Ota Huuhaa ihan rauhassa, kaiva herne pois, vedä henkeä ja anna veren virrata päähän saakka.
Sinänsä en kritisoi tunnelmaa. Tunnelmaa varmasti riittää, kun joukkue iskee maaleja liukuhihnalta ja paistattelee sarjan kärjessä. Ihmettelen vaan, että mistä se Hirviteatteri nimitys tulee, kun kuvissa ei näy eikä mitään teatteriin viittaavaa tai ylipäänsä mitään tavallisesta ottelutapahtumasta poikkeavaa. Ehkä en vaan ole riittävän kaurismäkeläinen ja ymmärrä ottelutapahtuman hienoviritteistä teatterin omaista kerrontaa.
Vai onko peräti niin, että sillä puolella kenttää mikä ei näy kuvissa on valtaisat sirkushuvit käynnissä?
Mutta missä on JooJoo?
Hirviteatteri?lla piilee hyvä pointti.
Hirviteatteri on brändätty salibandyväen mieleen ja kun peli luistaa riittää teatteria kerrakseen: kotijoukkue on ylivoimainen ja nopea monessa käänteessä! Siellä on tunnetta, viihdettä ja vaarallisia tilanteita = varmasti teatterin arvoista tavaraa. Ottelutapahtumana suurimman tunnelman antaa mukana elävä yleisö. Siitä on tosin pitkä kun viimeksi itse olen Jyväskylässä peliä käynyt katsomassa…
Jahas, täällähän on taas ollut kunnon naamiohuvit. Kommenttini ketjun alkupäässä oli lyhyt, koska olin mukavasti joululomilla. Huomasin siitä huolimatta näpytteleväni pitkää vastausta taas yhteen pääkallon jonninjoutavalla angstilla voideltuun postaukseen. Nappasin tekstin pois ja näppäsin siistityn rivin version siitä mitä päässä liikkui, ja that’s it.
En vaan voi ymmärtää sitä miten jotkut vastaanottavat hyvää tsemppiä luovia kirjoituksia. Koposella on vinhaa pointtia yhdessä tekemisestä ja ammattimaisuudesta, jonka saralla SSV tietenkin on mitä parhain esimerkki. Koponen ei myöskään millään tavalla saarnaa elämänvalintojaan salibandyväelle. Fanaattinen on nimenomaan se, joka provosoituu jo pelkästään jonkun vieraan olemassaolosta… ja, uutisena kerrottakoon että tässä säikeessä se ei ole Koponen.
PS. Maistereille aukiluettuna: ”asia tekstiä”-ilmaisu on puhekieltä, missä sana ”asia” viittaa adjedtiiviin ”asiallinen”. Pahoittelen suuresti tätä slangisanailua. Relata voitte silti.