Mitä olisi luvassa, jos Suomessa lähdettäisiin kokeilemaan salibandyn nykyisen finaalisarjan sijaan yhden finaalin systeemiä? Tässä kaksi ääripäätä:

Hakametsän jäähallissa 7595 katsojaa saa nähdä draamaa koko rahan edestä. Happeen Joonas Kaasalainen taituroi jatkoajalla pallon Jarkko Monthanin selän taakse ja Hirvet voittavat seuran historian ensimmäisen Suomen mestaruuden. Paikalle saapuneet 1100 Happee-fania riemuitsevat päätykatsomossa ja toisessa päässä NST–kannattajat pidättelevät kyyneleitään. Yleisö nousee seisomaan ja kiittää joukkueita hienosta finaalista.

Odoteltiin varovaista kyttäilyä, mutta ottelusta tulikin todella vauhdikas. Maalivahtien huippuotteet pitivät maalimäärän vähäisenä. Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa on aukeaman juttu upeasta tapahtumasta ja iltapäivälehdet rummuttavat kilpaa Salibandyliigan rohkeaa yhden finaalin kokeilua ja suosittelevat sitä myös lentopalloon ja koripalloon.

TAI

Hakametsän jäähalliin saapui 2500 katsojaa seuraamaan Happeen ja NST:n finaalia. Molempien joukkueiden fanit kannustivat omiaan parhaansa mukaan, mutta 2300 neutraalia katsojaa tyytyivät vain katsomaan ottelua. Ottelussa ei juurikaan nähty hienouksia, vaan enemmän pakki-pakki-syöttöjä kuin koko pudotuspeleissä yhteensä.

Mestari toki saatiin selville, kun NST:n Tuomas Arponen laukoi kyseenalaisesti tuomitusta rankkarista voittomaaliksi jääneen 2-1-maalin ajassa 34.34. Seuraavana päivänä valtakunnan päämedioissa naureskellaan yleisömäärille. Muut lajit saavat lisää bensaa liekkeihin heitettäväksi, ja helpohkosti provosoituva salibandykansa ottaa nokkiinsa.

Uhat ja mahdollisuudet

Idea yhdestä finaalista on pyörinyt suomalaisen salibandyn ajatuksissa 20.04.2002 lähtien, kun Ruotsissa pelattiin ensimmäiset finaalit kerrasta poikki. Länsinaapurissa pelataan edelleen tuolla systeemillä, joten pitäisikö meidän seurata perässä? Tein lyhyen listauksen mahdollisuuksista ja uhista.

Mahdollisuudet:

– Saadaan salibandykaudelle huipentuma, jonka päivämäärä on hyvissä ajoin tiedossa sekä katsojille että medialle. Päästään esittelemään tuotetta suurelle yleisölle suorana lähetyksenä, ja median avulla on mahdollista luoda kunnon hype finaalipäivälle.
– Mahdollisuus kaikkeen oheistoimintaan. Hallin käytävillä ja ulkopuolella firmojen ständejä, hallin läheisyydessä voi viettää koko päivän aamusta yön pikkutunneille.
– Joukkueet pääsevät pelaamaan isolle yleisölle kovilla panoksilla. Pelaajat kehittyvät käsittelemään paineita ja oppivat nauttimaan tällaisista hetkistä.

Uhat:

– Urheilullisuus. Yksittäisessä ottelussa sattuman mahdollisuus kasvaa.
– Finaaliseurojen talous. Miten jaetaan mahdolliset tuotot? Esimerkiksi tämän kevään kolmas finaali ja 2500 katsojaa: jos lasketaan että jokainen jättää hallille noin 20 euroa, niin Peliveljien kassaan kilahti 50 000 euroa.
– Penkkiurheilija ei innostukaan tapahtumasta, vaan jää kotiin. Hallille saapuneiden oma seura ei pelaa finaaleissa ja paikalla ollaan ”vain katsomassa”, ja näin ison ottelun tuntua ei pääse syntymään.

Mallia Ruotsista?

Yhden finaalin systeemiin ei ole oikeaa tai väärää vastausta, on vain mielipiteitä. Oma mielipiteeni on, että urheilullisuus pitää olla ensimmäisenä mielessä ja tämän vuoksi tulisi pelata ottelusarjoja ja mieluiten paras seitsemästä systeemillä. Ottelusarjat ovat juuri niitä, mitkä nostavat esiin monenlaisia jännitteitä. Valmentajien taktiikat, taisteluparit, kotiyleisön syttyminen, yleinen pään aukominen, materiaalin laajuus, fyysinen kunto nousee esiin ja niin edelleen.

Yhden finaalin tuottojen (mikäli niitä syntyisi) jakaminen herättäisi joka tapauksessa voimakasta keskustelua. Varsinkin kun samalla pääsylipulla pääsee katsomaan sekä naisten että miesten finaaleja. Saavatko kaikki joukkueet yhtä paljon tuloksesta, voittajille enemmän vai runkosarjassa paremmin sijoittuneille enemmän?

Palataan hetkeksi Ruotsiin, jossa yksittäisistä finaaleista on paljon kokemusta. Siellä monet seurat ovat avoimesti toivoneet paluuta vanhaan. Ainakin ensi vuonna Ruotsissa pelataan vielä yksittäiset finaalit Malmössä.

Tänä vuonna tapahtumaan (kaksi ottelua) myytiin 10 111 lippua (kapasiteetti 12 500). Puolivälierissä katsojamäärät olivat Storvreta-Granlo (8966 katsojaa), Falun-Täby (3784), Linköping-Dalen (4709), Warberg-Pixbo (7304) ja välierissä Storvreta-Dalen (9692 katsojaa), Falun-Pixbo (5991). Ei siis ihme, että monet seurat haluaisivat pelata finaaleita omissa kotihalleissaan.

Mikäli kuitenkin tulevaisuudessa päädytään pelaamaan finaali kerrasta poikki, niin siinä tapauksessa puolivälierät ja välierät tulisi ehdottomasti pelata paras seitsemästä.

Kirjoittaja on pelannut mittavan salibandyuran Suomen ja Sveitsin liigoissa ja juhlinut Suomen maajoukkeessa mm. kahta maailmanmestaruutta (2008 & 2010). Lopetti maajoukkueuransa 9.12.2012 Sveitsin MM-kisojen finaaliin. Pelasi seuratasolla kaksi viime kautta Sveitsin Wiler-Ersigenissä, mutta tänä kesänä Suomeen muuttaessaan jatko on vaakalaudalla vammojen takia. Kotimaassa sydän sykkii Josballe.