Tiedän tökkiväni potentiaalisesti pörisevää mehiläispesää huitoessani sanallista (left-puolen) mailaani kaukalon puolelle piippuhyllyltä, vieläpä ”toisen lajin edustajana”.
Joskus ulkopuolelta näkee paremmin sisään kuin sisäpuolelta ulos. Siksi pitää astua sisään ja yrittää veivata sameaa ilmaa selkeämmäksi. Haluan kutsua sitä keskusteluksi, jota suomalaisessa urheilussa ei aina ole tarpeeksi. Lyhyen kuljetuksen päätteeksi kanttaan näillä argumenteilla; heilukoon siima sitten maalissa tai kalaverkoissa. (Ken tietää, tuloksena voi olla myös pikkukisulätty takatolpalle suoraan lapaan.)
—
Urheilukeskustelu on värikästä. Usein me keskustelijat kuitenkin puhumme urheiluun liittyvistä asioista miettimättä, mitä oikeastaan sanomme. Urheilu on monelle meistä intohimo, joten tunteellisuus saattaa vaikuttaa myös sanomamme sisältöön, vaikka emme sitä tarkoittaisikaan. Viime aikoina ajatuksissani on ollut erityisesti käsite ”amatöörilaji”. Suomikin on täynnä urheilulajeja, jotka kutsuvat itseään amatöörilajeiksi ja urheilijoita, jotka kutsuvat itseään amatööreiksi. Jostain syystä juuri salibandyssa olen törmännyt termiin amatöörilaji useammin kuin muissa lajeissa.
Sanakirjamääritelmän mukaan termiä ”amatööri” käytetään erotuksena ”ammattilaisesta”. Näiden erotuksena pidetään rahallista palkkaa; ammattilainen saa sitä ja amatööri ei saa. Sanana amatööri pohjaa latinan verbiin amare, joka tarkoittaa rakastamista. Johdos amator, rakastaja, voi siis viitata siihen, että amatööri suhtautuu intohimoisesti kiinnostuksensa kohteeseen. Suomen kielessä amatööriys on tavallisesti rinnastettu harrastamiseen, erotuksena ammattimaisuudesta.
Törmään ensimmäiseen ristiriitaan suhtautumisessa kiinnostuksen kohteeseen. Edellä esitetyn sanakirjamääritelmän mukaan juuri amatööri suhtautuu siihen intohimoisesti. Lakkaako intohimo sillä hetkellä, kun joku alkaa saada intohimonsa kohteesta rahallista korvausta? On vaikeaa uskoa, että yksikään urheilija voisi harjoittaa elääkseen intohimonsa kohdetta ilman, no, intohimoa. Intohimo ei voi olla amatöörien yksinoikeus, joten rajaus ei toimi.
Toinen termeihin liittyvä erikoisuus tulee vertailussa liikunnan ja urheilun välillä. Kun puhumme liikunnasta, ajattelemme välittömästi, että sitä harjoitetaan reippailun, hyvinvoinnin ja terveyden vuoksi. Urheilua puolestaan harjoitetaan kilpailullisessa mielessä. Hieman yksinkertaistaen liikkujat ovat amatöörejä ja urheilijat ammattilaisia tai vähintäänkin ”ammattimaisesti” lajiinsa suhtautuvia. Onko esimerkiksi Salibandyliiga liikunta- vai urheilusarja? Pelaavatko pelaajat vain omaksi huvikseen vai tavoittelevatko he ammattimaisen suhtautumisensa myötä kilpailullisia tavoitteita? Onko olemassa amatöörin ja ammattilaisen välimuotoa, ”ei-amatööriä” tai puoliammattilaista? Kuka edes haluaa olla puolikas jostakin? Kaikissa urheilulajeissa on liikkujia, tavoitteellisia liikkujia ja eri tasoisia urheilijoita. Niin miesten kuin naistenkin Salibandyliigaa on erittäin vaikeaa pitää liikuntasarjana, vaikka pelaajat eivät olisikaan palkkasuhteessa edustamiinsa seuroihin.
Kolmantena ongelmana eteen tulee raha. Onko laji amatöörilaji, jos jotkut urheilijat saavat siitä taloudellista korvausta ja toiset eivät? Kaikissa lajeissa – varovaisesti arvioiden – 99 prosenttia harrastajista on puhtaasti amatöörejä, liikkujia, jotka eivät nauti edes kulukorvausedusta. Esimerkiksi Suomen suurimmassa lajissa, jalkapallossa, palkkaa urheilemisesta saavien pelaajien määrä lasketaan sadoissa, vaikka pelaajia on kaikkiaan 130 000. Jalkapallon Veikkausliiga on ammattilaissarja, vaikka osa sen pelaajista opiskelee tai tekee muuta työtä pelaamisen ohessa. Toisaalta alemmillakin sarjatasoilla ja Naisten Liigassa pelaa jalkapalloilijoita ammattimaisesti palkkasuhteessa, vaikka heidän pelaamiansa sarjoja pidetään yleisesti amatöörisarjoina, ”puulaakina”. Pitääkö ammattilaisen saada juurikin nimellistä palkkaa vai riittääkö ammattilaisuuden määritelmään kulukorvaus tai urheilusta aiheutuvien menojen kattaminen siten, että urheilija ei jää taloudellisesti miinukselle? Ja pitääkö sen koskettaa kaikkia?
Asia ei ole kovin yksinkertainen silloinkaan, jos ammattilaisuuden rajaksi määritellään se, saako itse urheilija urheilemisestaan palkkaa. Onko sponsorien mainoksissa esiintyvä, sponsorituloilla urheilemisensa ja elämisensä rahoittava huippu-urheilija siis palkkatyöläinen suhteessa sponsoriin ja siksi amatööri? Tuskin urheilija ainakaan esiintyisi mainoksissa ilman urheilun hänelle tuomaa tunnettuutta. Toisaalta Suomessakin on olympiatason urheilijoita, jotka joutuvat hankkimaan rahoitusta esimerkiksi opintolainaa nostamalla. Olympiataso on useissa lajeissa urheilijan korkein mahdollinen suoritustaso. Voiko sinne päästä amatöörimäisesti, liikkujana? Olympiaurheilua johdetaan Suomessa ammattimaisesti ja johtamisesta maksetaan palkkaa, joten organisaatiot ovat ammattimaisia. Ja jos yksittäisessä urheiluseurassa toimii palkkasuhteessa muita henkilöitä kuin urheilijoita, esimerkiksi valmennuspäälliköitä ja valmentajia, voi seuraa periaatteessa pitää ammattiseurana, sillä seuraorganisaatiota johdetaan ja sen urheilijoita valmennetaan ammattimaisesti. Esimerkkejä löytyy myös salibandysta.
Näkökulmia on varmasti lukuisia muitakin, mutta termi amatöörilaji on joka tapauksessa ongelmallinen. Kutsumalla itseään amatööriksi ja lajiaan amatöörilajiksi, kertoja ikään kuin halventaa itseään ja ilmaisee piiloviestinä, että ”turha meiltä mitään on odottaakaan, mehän ollaan amatöörejä”. Samalla lausuja pesee kätensä urheilullisen menestymisen odotusarvosta, sillä ”ainahan jossain on joku ammattilainen, joka pyyhkii lattiaa amatööreillä”. Määrittelemällä itsensä amatööriksi tehdään siis väistämättä vertailua toisiin toimijoihin. Salibandyväen voi olla helppo mennä ”amatööriyden verhon” taakse piiloon ja viitata jääkiekon SM-liigan tai jalkapallon Veikkausliigan pelaajapalkkoihin ikään kuin ne jotenkin vähentäisivät salibandyn arvoa urheilulajina (ja myös liikunnan muotona). Taustalla voi olla myös toive siitä, että itsekin haluaisi olla ammattilainen samoilla eduilla kuin urheilijat muissa lajeissa. Vastapainoksi salibandyväen voi olla hyvä vertailla itseään esimerkiksi suomalaisiin baseballin, rugbyn tai kriketin harrastajiin. Vieläkö tuntuu amatööriltä?
Ehkä olisi parasta puhua vähemmän amatööri- ja ammattilaisurheilusta, sillä lähes kaikki urheilu kaikissa lajeissa on amatöörimäistä. Ehkä määrittely liikunnan ja (kilpailullisen) urheilun välillä on osuvampi, vaikka aukoton ei ole sekään. Ammattilaisuuden määritelmänä pidetty rahallinen korvaus ei ole yleensä tehnyt autuaaksi urheilussakaan. Päinvastoin, monissa lajeissa raha on synnyttänyt lajin kylkeen sairaita ilmiöitä (vedonlyönti, korruptio, veronkierto jne.) Urheilijalle tärkeintä on saada harjoittaa intohimonsa kohdetta ja tuntea ylpeyttä siitä.
Salibandy Suomessa on ammattilaislaji.
Hieno teksti! Itellä aika monta kertaa tullu tilanne jossa kysytään mikä on miehen laji, siihen kun vastaa yhdellä sanalla salibandy, pystyy kysymyksen esittäjän naamalta lukemaan sanan puuhastelija. Hyvänä esimerkkinä pystyn pitämään omaa työnantajaa. Työkaverina jäbä joka juoksee pikamatkoja, suomen keskitasoo oleva nuori kaveri. Vapautukset duunissa, vuorot hoidetaan niin että pystytään keskittyyn tuleviin kisoihin, harjotuksiin ym. Jos tarve vaatii lähdetään vaikka kesken työpäivän hoitamaan asioita joita tämä urheilulaji vaatii. Itellä juttu vähän toisella tapaa, ”pääsiskö tänää lähtee tuntii aikasemmin, vieraspeliin lähtö vähän aikasemmin tänää?” Vastaus kuuluu usein että kunhan joku tämän ajan suostuu tuuraamaan. En itekää suomen kovimpiin äijiin kuulu, mutta pystyn silti haistaan tästä käytöksestä sen, että jokasta lajia ei arvosteta samanlailla vaan pidetään arvossa ”kiva kun liikut” Teen ohessa muita töitä tai tienaan rahani sillä, Mä oon urheilija!
Sellainen ero, jos nyt joukkuelajeista puhutaan, tulee mieleen, että amatöörilajissa urheilun ulkopuoliset tekijät määrittelevät missä ja miten urheilee. Jääkiekossa ammattilaiset pelaavat siellä minne sopimuksen saavat, oli sitten Ässät tai KooKoo. Salibandyn puolella ei ketään ”työikäistä” saada esim Ouluun vain salibandya pelaamaan, muut urheilun ulkopuoliset tekijät ratkaisevat voiko joku lähteä toiselle puolelle Suomea pelaamaan. Joten sen verran kyllä voidaan amatöörilajista puhua, ei salibandy ole käytännössä kenenkään työ.
Hyvä kirjoitus!
Salibandyssä mukana olevien on ensimmäiseksi arvostettava omaa lajiaan sillä tasolla kun haluaa muiden lajin ulkopuolisten tekevän.
Nyt salibandyn vähättelijöitä on liikaa, varsinkin lajin parissa pitkään olleilla jotka eivät ole huomanneet tämän upean lajin kehitystä tässä päivässä.
Vaikka isoista summista ei puhutakaan, niin silti elämiseen riittävän palkan taitaa Eemeli Salin saada Classicissa.
”- Salin on salibandyn harvinainen täysammattilainen. Kuukausipalkka pyörii Yle Urheilun mukaan parissa tuhannessa eurossa. ” Suoraan Ylen sivuilta teksti. Salin on kieltämättä poikkeus Suomessa, mutta ehkä hän on ensimmäinen ja muita on tulossa?
Onhan noita ammattilaisia ja kulukorvauksia saavia joka joukkueessa. Kohoset, Henri Johansson ja niin edelleen. Puhtaasti pelaamisen takia ei tietenkään toiselle puolelle Suomea muuteta, mutta sekin on mahdollista jos on halu kehittää itseään kentällä ja sen ulkopuolella. Esimerkkinä Iiro Lankinen Kuopiosta Tapanilaan.
Miellän itsekkin lajin ennemmin ammattimaiseksi, kuin amatöörilajiksi. Terminä amatööri tuo mieleen nimenomaan harrastelun ja vähän pelailun, joka alkaa Suomessa ehkä kakkosdivarissa. Puoliammattilaissarja, osa saa korvausta, osa ei, mutta kaikki harjoittelevat ammattimaisesti.
Mitenkäs tosiaan jos laajennetaan pelaajista seuratoimijoiden puolelle? Onko Salibandyliigassa esim. toiminnanjohtajia tai valmentajia, jotka ovat hommassaan täysammattilaisia?
Se pitää sanoa, että onnea vaan elämään jos meinaa tehä hommia tosissaan vaan silloin kun saa rahaa–> varmasti tulee olee mielenkiintoinen matka. Huhujen mukaan lehdenjakajia tarvitaan yöllä ja viikonloppuisin voi irtorahat hakee tuomaroimalla, huhujen mukaan tarvitaan… Nukkuminen on sekin rahan hukkaa…
Tässä siis törkeesti oletan, ettei suurin osa muka missään lajissa tuu tekemään hommia ammatikseen. Ja jätän huomioimatta sen, että asioista voi nauttia ilman ammattilaisuutta ja sen, että puoliammattilaissarjaa/lajia voi olla kiva seurata… näköjään ne hesarit ois kohta valmiina haettavaksi ja jaettavaksi;-)
Kilponen kyllä on. Esim kannattamassasi Oilersissa sekä tj, että valmennuspäälikkö toimivat täyspäiväisenä ammattilaisena seuran taustoilla. Löytyy myös muista seuroista. Esim Passo (Clasu), Leiponen (Inkkarit) ja Manner (SSV) tulee ensimmäisenä mieleen.
Salibandy on mielestäni mielenkiintoisimpia pallopelejä ja harrastajamäärä on kansallisesti suuri. Mediassa kuitenkin monen pienemmän lajin (esim. lentopallo) huomio ohittaa kirkkaasti salibandyn. Kun pleijarit alkoivat, yritin etsiä ottelutuloksia mm. Ylen urheilusivuilta, mutta turhaan. Pääsarjatasolla peli, pelaajat ja valmentajat ovat pääosin ammattimaisia eli tuote on hyvä, mutta salibandyn ulkopuolinen maailma ei tiedä siitä mitään. Silloin tällöin satunnaisesti, joku juttu löytyy lehdestä tai netistä, mutta vain satunnaisesti.
Voisiko intohimoinen salibandykansa laajentaa ammattimaisuutta myös viestintään? Voisiko kommunikointi median kanssa olla vilkkaampaa? Voisiko intohimoisen ammattimaisesti laadittu lehdistötiedote lähteä heti jokaisen ottelun jälkeen parin kuvan kera? Joku sponsorikin saattaisi kiinnostua.