Lukemalla Ranskan suurinta urheilulehteä L’équipeä pääsee nopeasti selville lajien välisistä voimasuhteista patonkimaassa.

Ykkösenä tulee tietysti kuningas jalkapallo, joka valtaa 40-sivuisesta lehdestä tavallisena päivänä noin kaksi kolmasosaa.

Muutama sivu irtoaa yleensä rugbylle ja koripallolle. Lopusta palstatilasta kamppailevat vuoden ajasta riippuen muun muassa käsi- ja lentopallo, tennis, uinti, yleisurheilu, F1, pyöräily sekä alppi- ja ampumahiihto.

Muitakin lajeja viimeisillä sivuilla vilahtelee, mutta sählyuutista on turha etsiä edes suurennuslasilla. Ajatuskin on tietysti absurdi, kun esimerkiksi 20-kertaisen lisenssimäärän, pitkän historian ja ammattilaislajin statuksen omaava jääkiekko saa taistella yhdestä pienestä tulosuutisesta.

Toisin sanoen matkaa valtalehtien marginaaliin, puhumattakaan etusivusta, on vielä melkoisesti. Mutta ei pistetä päätä pensaaseen. Seuraavassa on listattuna neljä askelta, jotka ottamalla salibandy voisi kivuta esimerkiksi L’équipen sivuille.

Ensimmäinen askel: valtion tunnustus

Urheiluministeriön alaisuuteen kuuluu Ranskassa 97 virallista lajiliittoa. Salibandy ei kuulu tähän joukkoon.

Paikallisen lajiliiton vapaaehtoiset ovat tehneet viime vuosina hartiavoimin töitä virallisen tunnustuksen saamiseksi, mutta tähän mennessä hakemukset ovat tulleet tylysti takaisin refusée-leimalla.

Syynä nihkeään suhtautumiseen ovat olleet liian alhaiset harrastajamäärät. Luku on kuitenkin noussut noin 10 prosentilla vuosittain ja nykyisin lisenssipelaajia on noin 1200. Sen pitäisi riittää Urheiluministeriön hyväksyntään jo aivan lähiaikoina.

Tunnustus toisi mukanaan lukuisia etuja, joista suurimmat ovat taloudellisia. Tällä hetkellä Ranskan Salibandyliitto kituuttaa eteenpäin vapaaehtoisvoimin ja hyvin pienellä budjetilla.

Jos salibandy saisi virallisen aseman, pääsisi se samalla valtion tuen piiriin. Tällöin esimerkiksi kaikkien maajoukkueiden kulut korvattaisiin, kun nyt pelaajat joutuvat pulittamaan lähes kaikki kustannukset omasta pussistaan.

Samalla helpottuisi sponsorirahan ja kunnallisen tuen saaminen sekä yhteistyö muiden urheiluliittojen ja ennen kaikkea koulujen kanssa.

Toinen askel: oikeiden kohderyhmien löytäminen

Tilastot sen todistavat; Ranska on palloilumaa. Seitsemän harrastetuimman lajin joukosta löytyvät jalkapallo (ykkönen lajivertailussa, 2 002 000 lisenssipelaajaa), tennis (2., 1 103 000), koripallo (5., 536 000), käsipallo (6., 501 000) ja rugby (7., 447 000).

Pallon perässä juokseminen siis kiinnostaa, mutta toisaalta joukkuemailapelit eivät ole onnistuneet iskeytymään ranskalaisten kollektiiviseen hermoon. Jääkiekon ja maahockeyn lisenssipelaajien määrät pyörivät molemmat noin 20 000 pelurin korvilla, mikä tekee niistä vähiten harrastetut olympialaisten joukkuelajit.

Mihin salibandyn sitten kannattaisi iskeä? Vastausta voi lähteä etsimään vaikkapa Juuso Laamasen muutama päivä sitten ilmestyneestä Pääkallo-blogista, jossa hän kertoo sählyn kehityksestä eturivin lajiksi Suomessa.

Meillä nousun takana olivat hänen tutkimuksensa mukaan korkeakouluopiskelijat, jotka innostuivat 1970-luvulla uudesta liikuntamuodosta ja veivät valmistuttuaan lajin kotipaikkakunnilleen.

Suomalaisia opiskelijoita sählyn pariin vetivät uutuuden viehätys, harrastamisen huokeus ja lajin parissa vallinnut yhteisöllisyys. Samoilla attribuuteilla olisi hyvä lähteä saalistamaan myös ranskalaisia opiskelijapiirejä salibandyn pariin.

Laamanen nosti lisäksi vahvan jääkiekkokulttuurin yhdeksi syyksi lajin kehitykselle Suomessa. Vaikka lätkällä ei olekaan valtakunnallisesti lähellekään samanlaista asemaa Ranskassa, on sillä omat suosioalueensa.

Alhaiset harrastajamäärät eivät suoraan korreloi jääkiekon suosioon, joka on muutamissa kaupungeissa yllättävänkin korkealla. Kynnys kalliin harrastuksen aloittamiseen on vain korkea, ja tässä on matalakustanteisen salibandyn iskupaikka. Hoki- ja opiskelijakaupungeissa on salibandyn tulevaisuus.

Kolmas askel: junioritoiminnan kehitys ja koululiikuntaan integroituminen

Lähes jokainen aikuisten sarjassa pelaava ranskalainen on aloittanut salibandyn vasta aikuisiällä. Syynä on se, että lajia ei ole ollut edes mahdollisuutta pelata juniorijoukkueissa kovin pitkään.

Lapset ja nuoret ovat olleet onneksi Ranskan liiton prioriteettilistan kärjessä viime aikoina. Muutama vuosi sitten tulleen säännön mukaan jokaisella pääsarjaseuralla tulee olla ainakin yksi junnujoukkue ja täksi vuodeksi perustettiin alle 19-vuotiaiden poikien maajoukkue.

Kilpailupuolella junnuille on tarjolla alueellinen alle 16-vuotiaiden mestaruussarja, jossa pelien määrä jää kuitenkin alle kymmeneen vuodessa. Tytöille ei ole erikseen omaa sarjaa, vaan he pelaavat poikien mukana. 3 vs. 3 -muodolla järjestetään pienemmille lapsille ystävyysotteluita.

Tarjonnan vähyys johtuu tietysti pelaajien pienestä määrästä. Suurimmalla osalla seuroista on vain 1–2 junnujoukkuetta, jolloin ikäerot pääsevät kasvamaan todella suuriksi. Ei ole mitenkään epätavallista, että mopokortti-ikäisten seassa pelailee 9-vuotiaita.

Salibandy houkuttelisi varmasti enemmän nuoria harrastajia, jos lajia pääsisi harrastamaan oman ikäryhmänsä kanssa. Tämä vaatisi toisaalta enemmän harrastajia, joten kyseessä on tietynlainen noidankehä.

Junioreiden saaminen salibandyn pariin helpottuisi varmasti, jos lajin pääsisi aloittamaan oman ikäisten kanssa. Tämä vaatisi toisaalta enemmän harrastajia, joten kyseessä on tietynlainen noidankehä.

Neljäs askel: ahkeran seuratyön jatkaminen

Ei ole realistista odottaa salibandyn nousevan Ranskan suosituimpien lajien joukkoon huomenna, tulevana syksynä tai luultavasti edes ensi vuosikymmenellä. Reikäpalloa täällä on jahdattu virallisemmin kuitenkin vasta kymmenisen vuotta.

Jo aikaisemmissa blogeissa mainitsemani olympialaisiin pääsy nopeuttaisi tietysti salibandyn kehitysprosessia, mutta tärkeintä mielestäni on jatkaa ahkeraa seuratyötä. Se on lopulta ainoa avain lopulliseen läpimurtoon. Erinomaista työtä seuroissa ja liitossa onkin jo tehty resurssit huomioiden.

Hyvä (mutta äärimmäisen kova) tavoite ranskalaiselle salibandylle seuraavalle 15-20 vuodelle voisi olla harrastetuimmaksi joukkuemailapeliksi nouseminen, mikä mahdollistaisi kattavan juniorijärjestelmän luomisen, pääsarjojen tasonnoston ja paikan vakiinnuttamisen MM-tasolla.

Tuo tasonnosto nostaisi salibandyn jo valtamedioidenkin marginaaliin. Entäpä sitten etusivu? Samanlainen ajanjakso eteenpäin, kehityksen jatkaminen, paikka olympialaisissa ja yllätysolympiakulta. Kyllä sillä jo etusivun täyttää vähän isommassakin maassa.

Lähde lisenssimäärissä: Ministère des Sports

—

Henri Pelkosen aiemmat Pääkallo-bloggaukset:
Yhden ranskalaisen salibandyseuran tarina
Kantteja ja karvaamista Galliassa