Kaarina Salomaa vieraskynäili Pääkallo.fi:ssä 16.12. otsikolla ”Miksi niin harva nainen osallistuu?” Sain Twitterissä kysymyksen: mitä ajatuksia minulla kirjoituksesta herää. Totesin, etteivät ajatukseni mahdu yhteen twiittiin. Päädyin kirjoittamaan jatko-osan Kaarinan mainioon pelinavaukseen.
”Tänne ei mitään saatanan ämmiä kaivata”
Näin lämpimästi toivotti eräs henkilö minut sähköpostilla tervetulleeksi Suomen Hiihtoliiton Liittovaltuuston puheenjohtajaksi kymmenkunta vuotta sitten. Hänellä oli varmaan muutenkin kurjaa elämässään. Naisten menestys urheilussa toki hänellekin kelpasi. Mutta että nainen ensimmäistä kertaa Liittovaltuuston puheenjohtajana! Mietin monesti, mikä siinä mahtoi olla niin pelottavaa, että piti oikein voimasanoja käyttää… Epäluulo? Pelko? Hämmennys?
Urheilun tasa-arvo
Ensin hyvät uutiset: salibandy ei ole tässä asiassa yksin. Sitten huonot uutiset: salibandy ei ole tässä asiassa yksin. Urheilussa on pitkään keskusteltu jaa tehty toimenpiteitäkin siihen, miten saataisiin naisia enemmän mukaan päätöksentekoon ja vastuutehtäviin kaikilla eri tasoilla, joukkue- ja seuratasosta kattojärjestöjen tehtäviin. Urheilun johtotehtävät ovat kuitenkin edelleen miesten harteilla. Alla oleva kuva esiteltiin 7.12.2015 LiikunNaiset-verkoston tilaisuudessa, kuvattuna on naisten osuus urheilun johtopaikoilla kaikissa liikuntajärjestöissä, lajiliitoissa ja liikunnan aluejärjestöissä (Karoliina Ketola, 7.12.2015). Kuvassa ei ole mukana seuratasoa, sillä siitä ei kokonaisuutena ole kaiketi kenelläkään tietoa.
Salibandy ja naiset
Naisten MM-kisat olivat huikea näyte siitä, miten naisurheilu voi näkyä medioissa ja miten katsojat löysivät tiensä katsomoihin. Lisenssiluvuissa miehet ja pojat ovat selkeä enemmistö, mutta kiinnostavaa on todeta, miten vuosina 2006–2015 naisten osuus näyttää kasvaneen suhteessa enemmän. Tämän tulisi näkyä myös naisten määrässä vastuunkantajina.
Naisvalmentajia ei ole salibandyssä yhtään pääsarjatasolla, liiton hallituksessa ja liittovaltuustossa naisia on mukana. Ihan synkkä ei tilanne ole, mutta voisi olla parempikin. Tavoitteena naisten määrän lisääminen on mielestäni liian tylsä. Jos tavoitteen tulos on x % enemmän naisia vastuutehtävissä, niin mitä sitten? Entä jos pystymme kuvaamaan tavoitteena toiminnan muutoksen? Jotta saavutamme haluamamme tavoitteen, tarvitsemme siihen enemmän myös naistoimijoita. Se on minun mielestäni mielekkäämpää ajattelua.
Miksi tasa-arvo on tärkeää?
Harrastajajoukko koostuu tytöistä ja pojista, miehistä ja naisista, nuorista ja ikääntyneimmistä. Siksi myös päätöksenteossa tulee näkyä moninaisuus. Naisten määrän lisäämiseksi kannustan pohtimaan, miten saadaan entistä enemmän nuoria kiinnostumaan vaikuttamisesta ja osallistumisesta myös urheilun päätöksentekoon. Tasa-arvo ei ole myöskään pelkkä sukupuolikysymys, sitä voi tarkastella seksuaalisesta näkökulmasta, maantieteellisestä näkökulmasta tai vaikkapa talouden näkökulmasta.
Naiset eivät ole kohderyhmänä myöskään mikään harmaa massa, jota voidaan käsitellä yhdessä lauseessa. On tunnistettava erilaisia kohderyhmiä ja suunnattava kohteille toimenpiteitä: naisvalmentajat, naispuheenjohtajat, naisvaikuttajat, naispelaajat.
Se herrasmies joka minua aikanaan ämmitteli, ei varmaankaan ymmärtänyt miten maailma toimii. Minua kiinnostavat ajattelussani pohtia: ketkä ovat toiminnan kohderyhmää? Kenet me haluaisimme saada mukaan uusina harrastajina? Millaista toimintaa meidän tulisi toteuttaa, jotta pärjäisimme tarjonnan kilpailussa? Taustajoukoissa onkin oltava edustettuna monipuolisesti olemassa olevan kohderyhmän tuntemusta ja osaamista, jotta organisaatiolla on mahdollisuus onnistua.
Tilaus urheilujohtamisen uudelle brändille
Urheilujohtaminen on mielestäni vähän väsähtänyt ja vanhanaikainen brändi. Brändi vaikuttaa siihen, miten halutaan ja kuka haluaa tulla mukaan. Kysymys kuuluukin, kenet halutaan mukaan ja miten brändiä tulisi muuttaa sen mahdollistamiseksi?
Tarvitsemme osaavia, erilaisia, innostavia, ratkaisukeskeisiä ja näkemyksellisiä johtajia – miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Mahdollistavatko toimintatapamme ja työkalumme tämän. Ottaako salibandy tässä muutoksentekijän roolin?
Kenen tehtävänä tasa-arvon edistäminen on?
Sinun ja minun, meidän jokaisen. Kysy mukaan. Kysy mitä haluaisit tehdä. Kysy mitä osaat ja mitä haluaisit oppia. Kysy mitä täytyy muuttua, jotta tulisit mukaan. Älä odota, että muut näyttävä mallia. Ole sinä se malli.
Mielestäni johtopaikkoihin valitseminen pitää tehdä pätevyyden perusteella. Hakijat pitäisi nähdä ikään kuin ihmisenä, ei miehenä tai naisena. Pointtini on urheilujohtamisesta puhuttaessa myös se, että asia toimii molempiin suuntiin näin. Prosenttilukutaulukko on toki mielenkiintoinen, mutta yhtä mielenkiintoista olisi tietää myös se, että mikä on näille johtopaikoille hakijoiden suhde (kuinka monta miestä on yhtä naista kohti hakemassa), ja yksinkertaisesti heidän pätevyytensä – millainen CV takaa löytyy. Luvut oikovat melko radikaalisti itse hakuprosessin päältä. Kuten Kaarina Salomaa omassa Vieraskynässään mainitsi, niin naisia ei ole yksinkertaisesti ainakaan kovin aktiivisesti lähtenyt salibandyssa liikkelle kohti nimenomaan vastuullisempia tehtäviä – ja epäilen, että tämä on tilanne myös monessa muussa lajissa.
Yhtä laillahan olisi epätasa-arvoisuutta valita nainen johtopaikalle vain siksi, että hakijan sukupuoli priorisoidaan itse pätevyyttä tärkeämmäksi arvoksi, eikö? Tämä tuntuu usein yhtä lailla unohtuvan. Tästä johtuen mielestäni esimerkiksi sukupuolikiintiöt eivät voi toimia mahdollisimman tehokasta johtoa, hallitusta tms. rakentaessa, ja siksi myöskään esimerkiksi osallistuvien miesten/naisten suhteella valintojen perustelu tai kritisointi (oli suhde ja istuvien johtajien määrä mikä tahansa) on puhtaan pätevyyden laiminlyöntiä ja mielestäni sitä todellista epätasa-arvoa. Tämä Hiihtoliitto-case, josta kirjoitat, on toki esimerkki juurikin sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, jota ei tule tietenkään suvaita missään tapauksessa.
Toimiva johto voi silti minun puolestani koostua vaikka täysin naisista, tai täysin miehistä, kunhan se toimii pätevimmin, arvokkaita ja erilaisia näkökulmia meiltä löytyy sukupuolesta riippumatta varmasti jokaiselta.
Olen tuosta samaa mieltä Olli, että pätevyys ratkaisee. En ole kiintiöpaikkojen intohimoinen kannattaja, mutta valitettavasti se on joskus se tie, joka mahdollistaa tasa-arvoa. Vasta se auttaa jatkossa myös valitsemaan naisia muihinkin tehtäviin. Se, miten naiset hakevat paikkoja, on tietysti hieman mysteeri, mutta mutu-tuntumalla allekirjoitan Kaarina toteamuksen edellisessä kirjoituksessa. Siitä onkin mielestäni kysymys: miten tehtävät ja tavoitteet saadaan sellaisiksi, että naiset ja miehet, joilla on oikeaa osaamista ja näkemystä, kiinnostuvat. Parhaat mahdolliset ihmiset oikeisiin tehtäviin.
Itse asiassa kiintiöt huonontavat tasaarvoa…
”Kysy mitä haluaisit tehdä. Kysy mitä osaat ja mitä haluaisit oppia. Kysy mitä täytyy muuttua, jotta tulisit mukaan.” Juuri näin. Ei tämä sen kummempaa ole. En nyt jaksa kaivaa, onko asia ja miten liiton strategiassa. Jos ei ole, niin eikun päivittämään ja toimeksi.
Itse toimin lajin parissa monella eri tapaa, mutta olen sitä mieltä että pätevyys ratkaisee ja Ollin kanssa täysin samaa mieltä oli ammatti mikä vain. Jos joku välillä katsoo meitä naisia hieman vinoon (tätä olen itse välillä kokenut), pitää itse vain näyttää ja oikoa ennakkoluulot. Meistä naisista itsestämme se on kiinni kiinnostaako ottaa osaa vai ei. Ja meidän myös itse pitää näyttää että osaamme. Itseäni ennemmin harmittaisi saada paikka vain ”koska tarvitaan nainen”. Ennemmin ansaitsen sen näytöilläni
Miksi naisia ei ole enemmän -kysymykseen kirjoittaja jo kertoikin vastauksen. Jotta haluaa kuluttaa omaa vapaa-aikaansa jonkin ryhmän kanssa, se pitää olla palkitsevaa ja hauskaa. Siksi se ukkokin tiuskaisi, ettei tänne ämmiä kaivata. Hän kun halusi pitää edelleen hauskaa äijäporukassa ja yksi ämmä tuli sen pilaamaan… Samaa halunnevat myöskin ne potentiaaliset naispuoliset vapaaehtoiset. Ei sitä huvita aikaansa kuluttaa paikassa, jossa äijät viskoo sontaa silmille ja vähättelee mun tekemisiä, joka käänteessä. Sitä joutuu kestämään arjessaan riittävästi ihan muutenkin…
Naisten pitäis ottaa vastuuta harrastuksissa, ettei miesten tarttis kaikkee tehdä.
Niin paljon asiaa ja niin paljon omia ajatuksia herättäviä kohtia. Kuitenkin yhtenä asiana mietin juuri säbää ja säbässä vaikuttavien henkilöiden ja toimhenkilöiden määrää. Nyt kun ollut rahaa jaossa seurakehittämiseen, mikä on mahdollistanut seuroja palkkaamaan henkilökuntaa (ehkä yhden henkilön hetkeksi), niin kuinka monta näistä / ylipäänsä palkallisista on ollut naisia? Ja kuinka pitkäjänteisestä työstä on ollut loppujen lopuksi kyse? Mikä on naisvalmentajien määrä/ koulutettujen naisvalmentajien? Entä muiden toimihenkilöiden`?
Oma tuntuma on, että vertaistuki on kaivettava muista lajeista, jos mahdollista. Toisaalta se on myös vahvuus, jota toivon osaavani käyttää ja päästä jonain päivänä kertomaan sen, että kyllä minäkin naisena jotakin asioista tiedän ja jopa osaan 🙂
1) naisia pitää olla lajin parissa (eri rooleissa, kentällä ja ulkopuolella) ”tasa-arvoinen määrä”
2) erilaisiin tehtäviin pitää olla ehdokkaina naisia ”tasa-arvoinen määrä”
Jos esimerkiksi naisia/tyttöjä lajin parissa on 30% (hatusta heitetty luku), niin tasa-arvoa on se, että 30% myös erilaisissa luottamustoimissa on naisia. Toisaalta, jos tarjolla olevista ehdokkaista 10% on naisia, niin silloin 30% valitseminen sukupuolikiintiön takia on väärin.
Liian helposti näistä asioista tehdään sukupuoliasioita. Tiedän äärimmäisen ammattitaitoisia henkilöitä monelta eri taholta ja täytyy sanoa, että en ole vuosiin miettinyt kumpaa sukupuolta ne ovat. Ei sillä ole mitään merkitystä.
Pelkkien lukujen yksipuolinen tarkastelu ei anna oikeaa kuvaa tilanteesta.
Luulisi, että sukupuolella ei olisi enää 2010-luvulla merkitystä, ja että ehdoin tahdoin pitäisi hakea 50-50 -tilannetta. Se on keinotekoista, ja siksi tehotonta. On hienoa, että kaikki voivat osallistua. Ei pilata omaa lajia mokomalla järjettömyydellä. PARHAAT hallitkoon, on antiikin ajoilta säilynyt viisaus, jota on syytä kunnioittaa. Oli sitten kyseessä mies tahi nainen.