Viimeisimpänä projektinaan Classicin joukkueeseen Salibandyliigaan ”yrittänyt” Raine Siltalan hahmo Raineaarre voisi olla 2010-luvun ja videoajan George Plimpton. Rainen WannabeSuperstar on videosarjassaan haastanut osaajia salibandyn lisäksi ainakin lentopallossa, nyrkkeilyssä ja lumilautailussa.
Tittelin professional amateur ansainnut George Plimpton (1927-2003) kirjoitti tekstiksi kokemuksensa muun muassa huipputason nyrkkeilystä, jenkkifutiksesta, baseballista, golfista, tenniksestä – ja soittamisesta sinfoniaorkesterissa (kilautti triangelia kahdesti).
Osallistuvan journalismin, nykyisin kai ennen kaikkea markkinoinnin, konsepti on toki niin ilmeinen, että kokeilijoita löytyy pitkä lista muitakin.
Omaan hyllyyni on George Plimptonin teoksista löytänyt Open net, jossa hän osallistuu 70-luvun lopulla Boston Bruinsin preseason campille ja kokemus huipentuu viiteen minuuttiin tolppien välissä harjoitusottelussa Philadelphia Flyersiä vastaan. (Suomalaisittain hauska huomata valokuvista, että Bruinsin paidassa Plimptonin maalia puolusti myös Matti Hagman).
Vielä tänäänkin erittäin lukukelpoinen ja suositeltava opus, mahtuu samalle sarjatasolle Ken Drydenin The Gamen kanssa.
George Plimpton onnistuu kirjoittamaan mielenkiintoisesti yhtä aikaa sekä barbaarisen jääkiekon omituisuuksia kuten tappeluita ja varustemäärää ihmettelevällä ulkopuoliselle että lajin ystävälle. Herkullisia anekdootteja riittää Eddie Shoren ajoista aina Wayne Gretzkyn päiviin, ja mukaan mahtuvat niin pukukoppikulttuuri ja käytännön pilat kuin rookiekasteet, värikkäät persoonat, joukkuedynamiikka ja maalivahtina olemisen filosofiakin.
Scoutit katsomossa kirjaavat lomakkeisiinsa:
Good size and does not wear glasses. Handles puck and stick like a blacksmith. Has trouble if he goes down – can’t get back up. Biggest trouble is shots on goal.
Plimpton oli Bruinsissa toki lähes luistelutaidoton liki viisikymppinen kömpelys siinä missä Raineaarre Classicin treeneissä liigaakin pelanneena melkein pelimies, mutta paljon on samaakin. Ulkopuolisen osallistujan kokemus tarkkailemassa ja kuvaamassa oikeiden pelaajien maailmaa. Oikeat pelaajat ja valmentajat silmäilemässä koe-eläintä yläviistosta hyväntahtoisen huvittuneina.
Valittu videoformaatti on sikäli vaikeampi, että sellainen tulee väistämättä verratuksi ammattinäyttelijöiden suorituksiin viihdeohjelmissa. Ainakin itselleni ja ehkä monelle muullekin lajiin rakastuneelle Raineaarre kuitenkin toimii. Vaikka näin moneen minuuttiin mahtuu löysempiäkin kohtauksia, tykkään perinteisestä slapstickistä kompastumisineen ja seiniin törmäilyineen, ja kohtauksissa on pieniä hykerryttäviä helmiä. Jussi Pihan ja Jarkko Niemisen tonnin seteli -ilmeet ”Ranen” tiedustellessa pelaajapalkkioista. Mitä sä siinä tuhiset -kivahdus Pihan huvittuessa väärässä kohdassa. Poissaolo viini-illan takia. Jussi Pihalle, jonka mediapresenssiä muutoinkin juuri eilen lounaalla ylistettiin, antaisin tästä sarjasta sivuosa-Oscarin.
Juttutuokiot Jarkko Niemisen kanssa ovat tietenkin aavistuksen päälleliimatun oloisia mutta eivät jää turhiksi. Niemisen tennisura jäi itselläni pienemmälle seuraamiselle, mutta syksyn mittaan olen ehtinyt saada tähden esiintymisestä äärettömän sympaattisen kuvan. Ei vähiten tämän sarjan ansiosta.
Amerikka on toki ollut kaupallisuudessaan Suomea vuosikymmeniä edellä, joten en ihan uskalla lausua George Plimptonin Bruins-kirjan journalistisesta integriteetistä. Ainakin yhtenä lankana kirjassa on Plimptonin hahmon kiekkokiinnostuksen syveneminen lajia ulkopuolisille puolustavaksi sisäpiiriläiseksi, ja varmasti teos toimi samalla myös yritysmarkkinointina. Nykyään kaupallisuus on ehkä vieläkin avoimempaa eikä Raineaarre varmaankaan olisi ilmestynyt tryoutille ilman Veikkauksen tuotantotukea.
Samalla päästään ikuisuuskysymykseen, josta juuri vastikäänkin oli Twitterissä mielenkiintoista ajatustenvaihtoa: Mihin kaikkeen urheilulajin tulisi taipua kaupallisuuden ja näkyvyyden vuoksi?
Häiritsikö sketsihahmon läsnäolo Classicin valmistautumista kauteen tai jopa liiga-avaukseen (ilmeisesti ei)? Ilmestyykö vaihtopenkille jonain päivänä yleisökilpailun voittaja pelaamaan kolmosketjussa yhden vaihdon (ei ainakaan Perttu Kytöhongan joukkueessa, PK linjasi)? Voiko pukuhuoneessa olla kameroita tai valmentajilla livemikrofoneja (näistäkin aikanaan salibandyssa väännetty)? Voisivatko erotuomarit tulla ottelun jälkeen mukaan lehdistötilaisuuksiin avaamaan omia näkemyksiään (tästä käydään keskustelua)?
Jokaisella lajilla on oma itseisarvonsa. Samalla kuitenkin jokainen laji haluaa näkyä ja asemiaan hakeva laji, jos mahdollista, vielä muitakin rohkeammilla ratkaisuilla.
—
Tämä teksti on julkaistu alunperin Avokatsomo-sivustolla.
—
Raineaarre-videosarjan viimeinen osa (jutussa linkit kaikkiin osiin):
Video: Ikävät loukkaantumiset ovat liikaa – ”Wannabe Superstar” joutuu jättämään Classicin kyynelsilmin