Harri-Pekka Pietikäinen kirjoittaa tuoreimmassa bloggauksessaan intohimosta. Tarkemmin sanottuna intohimosta urheilussa.

Into on voimaa, joka saa ihmisen liikkeelle ja syttymään. Se nostaa energiatasojamme ja saa meidät parhaimmillaan iloitsemaan siitä, että olemme ylipäätään elossa.

Himo kuvastaa vahvaa halua, joka padottuna saa ihmisessä aikaan yllättäviä reaktioita.

Kun into ja himo yhdistyvät, syntyy energiaa, jonka voi tuntea ja sitä kautta elää todeksi.

Intohimo on kenties yksi voimakkaimmista liikkeelle panevista voimista ihmisen elämässä. Se on euforinen kokemus, joka voimakkaimmillaan muuttaa kokonaisen ihmiselon suuntaa.

Intohimoa kannattaa tarkkailla, sillä usein se viestii siitä suunnasta, minne elämässään todella kannattaa suunnata.

Suunnilleen näillä sanoilla intohimon määrittelee mentaalivalmentaja ja kirjailija Minna Marsh, joka on työskennellyt mm. lukuisten huippu-urheilijoiden kanssa. Marshin uusin kirja Intohimo (Gummerrus, 2017) pureutuu ansiokkaasti ytimeen siinä, mikä ohjaa ihmisen sisäistä motivaatiota. Marshin kirjaamat ajatukset saivat myös minut pohtimaan sitä, mistä intohimo salibandyn (tai muun vastaavan) pelaamiseen kumpuaa. Mikä motivoi juoksemaan muovisen reikäpallon perässä? Mikä synnyttää sen liekin?

Ei ole yhdentekevää, kokeeko pelaaja intohimoa itse peliä vai pelin lopputulosta kohtaan. Jälkimmäisestä ovat kiinnostuneet lähinnä vedonlyöjät, tilastonikkarit ja fanit. Ensimmäinen sen sijaan on eliksiiriä heille, jotka ovat valmiina haastamaan itsensä henkisesti ja fyysisesti kerta toisensa perään saadakseen mahdollisuuden löytää uusiutuvaa energiaa ja aiemmin tiedostamattomia mahdollisuuksia itsestään sekä pelistä. Peli ja pelaaja ovat jotain suurempaa kuin lopputulos. Ja ihminen numeroita suurempi mahdollisuus.

Unkarilaiset juuret omaavan psykologi Mihaly Csikszentmihályn lanseeraama “flow” lienee terminä tuttu useimmille. Csíkszentmihályin mukaan flow on tila, jossa ihmisen tietoisuuteen saapuva informaatio on tasapainossa oman minän tavoitteiden kanssa. Flow-kokemuksen seurauksena minän järjestys on aikaisempaa monimuotoisempi (minän kompleksisuus kasvaa). Flow’ssa psyykkinen energia käytetään ainoastaan tavoitteiden saavuttamiseen. Eli urheilijasta tulee hetkellisesti enemmän kuin osiensa summa.

Parhaimmillaan flow-kokemukseen pääsee, kun ihminen paneutuu koko kapasiteetillaan keskittyneesti tavoitteelliseen toimintaan sulkien kaiken muun tietoisuudestaan. Sen olemassaolo mahdollistuu, kun ihmisen taidot vastaavat käsillä olevaa haastetta, ja hän on kiinnostuneesti paneutunut ko. aktiviteettiin. Csíkszentmihályi on tutkimuksissaan todennut ihmisten olevan onnellisimmillaan juuri tällaisina hetkinä elämässään.

On mielenkiintoista, että flow-tilaan näyttäisi voivan hakeutua myös negatiivisista kokemuspohjista. YLE esitti noin vuosi sitten minidokumentin vapaaottelija Makwan Amirkhanista, jossa hän valotti mm. mentaalista latautumistaan otteluihin. Dokumentissa kävi ilmi Amirkhanin vahva maailmankuva, jossa perhe nostetaan korkeimmalle jalustalle. Traaginen muisto oman isän kuolemasta on kääntynyt voimavaraksi tilanteissa, joissa hänen tulee jalostaa oma mieli taistelumoodiin. Se, kuinka Amirkhani puhuu tavastaan psyykata itseään otteluihin, on vaikuttava. Hänen ulkoinen motivaationsa kumpuaa halusta lopettaa ura kolmekymppisenä huipulla, mutta sisäinen motivaatio jostain paljon voimakkaammasta – jostain, mihin yksikään ulkopuolinen ei pysty kurottamaan. Loppupeleissä niin intohimo kuin sen myötä mahdollistuva flow-tila lähtee siitä, että tuntee itsensä ja luottaa hetkeen.

Se, miten ihminen voi, on aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä hän saa aikaan. Jos ihminen voi hyvin, hän saa paljon aikaan. Samoin on urheilussa: jos joukkue nauttii pelistä, se näkyy pelaamisessa (ja korreloituu usein myös tulostaululle). Samoin, kun joukkue kehittyy, myös pelaajat voivat entistä paremmin. Parhaimmillaan tämä synnyttää kiehtovan positiivisen kierteen. Tästä kierteestä puhuu mielenkiintoisesti yritysjohtaja Matti Alahuhta kirjassaan Johtajuus (Docendo, 2016). Niin yritysmaailmassa kuin pallopeleissäkin jatkuva muutos ei ole itseisarvo vaan välttämättömyys. Peli elää jatkuvasti sekä otteluiden sisällä että myös isossa kulttuurisessa kuvassa.

Kun ihmiset saadaan sitoutumaan lähes mahdottomiin, mutta silti realistisiin tavoitteisiin, ne usein toteutuvat. Ja lähes kaikissa tapauksissa numeraalia tavoitetta voimakkaamman motivaation ja intohimon synnyttää tavoite, joka kohdistuu ihmisen sisäiseen kasvuun ja kehittymiseen. Ei se, kuinka monta tehopistettä illan aikana teen, vaan se, kuinka keskittyneesti ja läsnä pystyn elämään joka ikisessä hetkessä, jonka saan pelin parissa viettää.

Mikäli motivaatio on liian ulkokohtainen, on ihminen henkisesti heikoilla. Näissä tapauksissa motivaatio saattaa sammua, kun saavutat tavoitteesi, tai jos törmäät esteisiin. Mutta jos motivaatio lähtee sisältä, sen toteuttaminen ei ole riippuvainen ulkoisista palkkioista. Sisäinen motivaatio luo ulkoista kestävämpää intoa ja paloa tekemiseen. Sen antama tyydytys ja palkinto ovat myös moninkertaisia, sillä ne ilmentävät ihmistä itseään ja hänen käsitystään siitä, mikä on tärkeää.

Kuten Minna Marsh kirjassaan toteaa, ainoa tapa elää täysillä on arvostaa sitä, mitä oma elämä juuri tällä hetkellä tarjoaa. Intohimoa kannattaa tarkkailla, sillä usein se viestii siitä suunnasta, minne elämässä (tai pelikentällä) todella kannattaa suunnata.