Kevät on aikaa, jolloin salibandyn parissa luodaan tarinoita, jotka jäävät elämään. Pitkä ja raskas runkosarja on vain etäinen muisto, kun ratkotaan paikkoja kauden kliimaksiin, lopulliseen välienselvittelyyn: Salibandyliigan Superfinaaliin.

Historian saatossa Salibandyliigassa menestyneillä joukkueilla on ollut hyvinkin erilaisia pelikirjoja ja taktiikoita. Ilman sen tarkempaa sisäpiiritietoa uskallan väittää, että yksi asia yhdistää kaikkia näitä joukkueita (kuten lähes kaikkia voittavia joukkueita): koheesio.

Wikipedia määrittää koheesion keskinäiseksi vetovoimaksi. Sen mukaan koheesio pitää ainetta koossa eli vastustaa sitä rikkovia voimia.

Koheesio kuvaa joukkuetta puhtaimmillaan, sen pyrkimystä pysyä yhtenäisenä. Koheesio laittaa yhteisön yksilön edelle, mutta kohtelee samalla myös jälkimmäistä ainutlaatuisena. Joukkue, jossa vallitsee hyvä koheesio, on joukkue, jossa pelaajat tahtovat sitoutua yhteisen päämäärän tavoittelemiseen ja kokevat sen merkitykselliseksi.

Koheesio on useimmissa tapauksissa merkittävin syy siihen, miksi pelaajat laittavat persoonansa ja osaamisensa likoon yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Kun ratkaisevan finaalin hävinneen joukkueen pelaaja pidättelee kyyneliään lehdistön edessä ja toteaa, kuinka “tämä joukkue olisi ansainnut enemmän”, ollaan koheesion ytimessä.
Kun pelaajan olemassa olevat taidot ovat sopusuhdassa edessä olevan haasteen kanssa ja joukkueen koheesio kunnossa, tarvitsee valmentajan vain osoittaa suunta. Tällöin motivaatio toimii petroolina, ja mahdollisuus ulosmitata joukkueen maksimipotentiaali on suuri.

Koripallovalmentaja Henrik Dettmann toteaa Saska Saarikosken kirjoittamassa kirjassa ”Dettmann ja johtamisen taito” pelikuvioiden piirtelyn taululle pelin aikana olevan valmentajilta teatteria: “Jos valmentaja alkaa piirrellä kuvioita tauluunsa, hän ei ole tehnyt työtään ennen peliä.” Ehkei näin jyrkkää, mutta Dettmannin väitteessä on perää: pelitilanteessa kaikki tarvittava on jo tehty, taktiikka ja pelitapa on harjoiteltu syvälle selkäytimeen. Oleellisinta pelissä on se, miten joukkue pystyy muuntamaan aiemmin opitut tiedot ja taidot sekä koetut kokemukset energiaksi läsnä olevaan hetkeen – peliin.

Pallopelihistoria tuntee lukuisia tapauksia, joissa kauden alle koottu nimekäs ja tilastojen valossa osaava joukkue ei ole pystynyt hyödyntämään olemassa olevaa potentiaaliaan. Niin ikään historian kirjoihin on kirjoitettu tarinoita ennakkoon muita heikoimmista joukkueista, jotka ovat kulkeneet tien pohjalta aina mestaruuteen saakka. Juuri tämänkaltaisissa tarinoissa joukkueen koheesio näyttelee suurta roolia.

Vuonna 2016 jääkiekon nuorten maailmanmestaruuden voittanut Suomen joukkue on oiva esimerkki siitä, mitä hyvä koheesio parhaimmillaan mahdollistaa. Joukkueen sisällä kasvanut avoin ja osallistava ilmapiiri synnytti ketjureaktioita, jotka johtivat siihen, että pelaajat alkoivat kokea keskinäistä veljeyttä ja uskoivat aidosti joukkueen arvoihin ja unelmiin. Väitän, että itse peli toimi vain metaforana näille syvemmille arvoille, joita pelaajat halusivat toteuttaa. Tekeminen hehkui ympäristöön ja lähes koko kansa halusi olla osa ilmiötä. Koheesio oli huipussaan. Lopputulos on historiaa.

Kevät on pallopeleissä koheesion aikaa. Jos et usko, käy Hartwall Areenalla lauantaina 22. huhtikuuta itse toteamassa.

Harri-Pekka Pietikäisen aiemmat kirjoitukset:
Vieraskynä: Tekemisen mielekkyys
Blogi: Tarinat tekevät urheilusta merkityksellisen – mikä on sinun ja joukkueesi tarina?
Blogi: Peli ja pelaaja ovat jotain suurempaa kuin lopputulos