Kesäisin, kun katseet on suunnattu tulevaan salibandykauteen ja edelliset sarjapelit jätetty jo kauas taakse, on hyvä muistella hieman menneitä pelivuosia ja pyrkiä välttämään samoja, jo tehtyjä virheitä tulevaisuudessa. Yksi näistä on salibandyn pelaajan ehkäpä yleisin ongelma: loukkaantumiset.
Niiden välttämiseksi voi tehdä paljon työtä lämmittelyiden ja huollon avulla, mutta joskus kyse voi yksinkertaisesti olla vain huonosta tuurista.
Jokainen salibandyn pelaaja tietää sen kauhun tunteen, joka seuraa rajua pelitilannetta tai vaikkapa kaatumista. Menikö joku paikka rikki, pyörähtikö nilkka, venähtikö polvi? Selvittiinkö säikähdyksellä, vai oliko koko loppukausi nyt sitten tässä?
Se kauhun ja pelonsekainen tunne, joka tilanteen jälkeen ilmaantuu, harvemmin keskittyy vain nykyhetkeen: ei oikeastaan edes haittaa, jos kyseisellä treeni- tai pelikerralla ei pääse enää pelaamaan, mutta kunhan on kunnossa seuraaviin harjoituksiin. Usein mennään myös oma peli-into terveyden edellä, kun vähätellään omia loukkaantumisia. Mutta onhan se raskasta – luopua ainakin väliaikaisesti itselle rakkaasta treenimuodosta ja usein myös tietynlaisesta henkireiästä.
On kuitenkin fakta, että salibandyssa jos jossain loukkaantumisia sattuu. Niin koulun liikuntatunneilla kuin kaikissa sarjoissa junnuista aikuisiin ja miehistä naisiin salibandy on ehdottomasti riskialttiiden lajien kärkikastia.
Aihetta syvemmin pohdittuani juttelin asiasta myös Happeen Janne ”Hullu” Hoikkasen kanssa, joka loukkaantui viime kauden joulukuussa Classicia vastaan pelatussa runkosarjaottelussa. Laukaisutilanteessa ranteeseen tuli kova kontakti, joka johti rannevammaan ja yhdeksän viikon toipumisjaksoon – tuntuu melko pitkältä ajalta omiin, maksimissaan kolmen viikon lepojaksoihini verrattuna. Hoikkanen joutuu edelleen pelaamaan urheiluteippauksen ja rannetuen avulla.
– Loukkaantumisjakson aikana harjoittelin lajinomaisesti niin, että pystyisin samantien peliluvan saatuani hyppäämään takaisin askiin. Nyt kun vamma sijaitsi ranteessa, se onneksi mahdollisti melko monipuolisen liikkumisen ja varmasti teki toipumisesta sekä fyysisesti että henkisesti helpompaa. Voisi kuvitella, että esimerkiksi polvivammasta toipuminen on henkisesti paljon raskaampaa, sillä se rajoittaa elämää ja harjoittelumuotoja paljon enemmän.
Sekä alku- että loppulämmittelyn merkitystä ei voi painottaa tarpeeksi, ja Hoikkanenkin toteaa, että yleensä loukkaantumisen tapahtuessa voi katsoa peiliin, sillä silloin harjoittelussa on mennyt jotain pieleen. Jos lihashuolto on kuitenkin kunnossa, voi loukkaantuminen tuntua tavallistakin ärsyttävämmältä: tässähän on tehty kaikki aivan oikein, mutta silti paikat hajoilevat.
Mutta myös omalla asenteella voi tehdä valtavasti. On elämäntilanteita, joissa salibandy on oikeastaan ainut merkittävä asia, jolloin loukkaantuminen voi tuntua suorastaan maailmanlopulta. Useimmiten kuitenkin löytyy myös paljon muuta tekemistä. Loukkaantuminen voi toki rajoittaa tavallista, totuttua elämää – kuten esimerkiksi Hoikkasella liikuntapedagogiikan opintoja – mutta se voi myös avata uusia mahdollisuuksia: päiviä pystyy suunnittelemaan vapaammin, ja aikaa jää muille, kiinnostaville asioille.
Esimerkiksi Hoikkanen mainitsi pystyneensä viettämään enemmän aikaa sekä tyttöystävänsä että kavereidensa kanssa. Myös koulunkäynti ja monipuolinen liikkuminen saivat enemmän huomiota. Oikeanlaisella asenteella voi siis nähdä loukkaantumisen mahdollisuutena kehittää ihmissuhteitaan ja itseään henkisesti fyysisistä rajoitteista huolimatta. Loukkaantuminenhan voi olla juuri sopivaa aikaa esimerkiksi nähdä kauempana asuvia ystäviä, hakea iso pino mielenkiintoisia kirjoja kirjastosta tai mitä ikinä; mahdollisuudet ovat sitä laajemmat, mitä enemmän asiaa miettii.
Ja loppujen lopuksi, kun loukki on parantunut, onhan se ihana tunne päästä takaisin kentille. Intoa ja motivaatiota on aivan uudella tavalla. Pieni tauko voi joskus tehdä hyvää: oman pelitavan näkee uudesta vinkkelistä, ja salibandy tuntuu (jälleen kerran) maailman mahtavimmalta lajilta. Aluksi voi olla hakemista esimerkiksi pallotatsin kanssa, jos loukkaantuminen on estänyt pallollisen treenaamisen, mutta treenikertojen lisääntyessä rytmiin pääsee takaisin kiinni. Hoikkanenkin toteaa, että treeneistä pystyy lepojakson jälkeen nauttimaan taas paljon enemmän.
– Kyllähän sitä terveyttä osaa nyt taas arvostaa enemmän. Pelikunnossa pysyminen on kuitenkin kehittymisen edellytys.
Niinpä. Kaikesta oppii, ja loukkaantuminen jos jokin saa arvostamaan omaa terveyttä ja pelikuntoa entistä enemmän. Joten muistetaan näin kesälläkin nauttia siitä, että pystytään pelaamaan – aina se ei ole itsestäänselvyys.
olipahan turha juttu. ois ollu mukava kuulla kommentteja pelaajilta jotka sivussa esimerkiksi kokonaisen kauden.
Pitkistä loukeista ei moni välttämättä halua lukea. Voisi tuntua että ne on itellekin mahdollisia eikä se ole silloin enää viihdyttävää. Tosin naurattaa se hieman et alle 30-vuotiaana on eläke maksussa. Ei tunnu niin pahalta lisäloukki vaikkei pääse koskaan kävelemään normaalisti. Asenne ratkaisee. Terveyttä kannattaa arvostaa. Salibandy on hieno laji mutta elämässä voi olla muutakin hienoa.
Kyllähän pitkän loukin kanssa eläminen ja sen sivusta katsominen on aika raakaa. Etenkin vammoissa, joiden toipumisennuste on varsin epävarma ja estää käytännössä kaiken liikunnan. Omassa tuttavapiirissä parikin tällaista päällä ja on jätkille aika rassaava tilanne. Muut menee eteenpäin vauhdilla ja itse katsot vierestä. Hirveä hinku kehiin ja toisaalta sitten pitää vaan malttaa ja toivoa kuntoutumista edes treenikuntoon. Samaan aikaan alkaa se pohdinta, että mitä jos tämä olikin tässä. Alkuun sitä käy joukkueen treenejä katsomassa ja tsemppaamassa muita, pikku hiljaa sekin jää, kun ei vaan saa paikkoja kuntoon eikä pysty olemaan mukana. Selkeät murtumat tai leikkaushoitoa vaativat vielä menee sillä, että monesti toipumisjakso aika hyvin tiedossa ja pääsee treenaamaan ainakin henkisesti sitä, että on silloin kunnossa. Mutta kun lääkäristä tulee kerta toisensa jälkeen odottelua ilman konkreettista paluuaikaa, niin syö nuorelta urheilijalta motivaation aika tehokkaasti. Sillehän ei tietysti voi mitään, jos ura päättyy jo nuorena fyysisiin rajoitteisiin paikkojen kestämisen suhteen, mutta aika kovaa näyttää ottavan kavereihin, jotka on sen 10 vuotta elänyt lajille ja tähtäin ollut ihan osin perustellustikin aika korkealla. . Silloin putoaakin aika korkealta. Toki muutakin hienoa on, mutta kun elämän rytmitys on mennyt lajin mukana ja muutenkin liikkuen, niin kestää aikansa, että sen tyhjiön saa jollain muulla (järkevällä) täytettyä.
Ollut turha kirjoitus, vaan olikin vain turha kommentti.
Se auttaa jos paraneminen on selkeä ja ennustettava prosessi. Pahimmat loukit ei estä vaan urheilua vaan vaikuttavat työ- ja toimintakykyyn paljon. Sen kokoisia tyhjiöitä ei täytetä edes lottovoitolla.