Blogit

Blogi: Loukkaantumisen voi kääntää myös voimavaraksi

18.06.
2017
5 Kommenttia
7
Blogit

Happeen Janne Hoikkanen kärsi viime kaudella rannevammasta. Alma Rinta-Pollarin tuore bloggaus käsittelee loukkaantumisia. Kuva: Esa Jokinen

Kesäisin, kun katseet on suunnattu tulevaan salibandykauteen ja edelliset sarjapelit jätetty jo kauas taakse, on hyvä muistella hieman menneitä pelivuosia ja pyrkiä välttämään samoja, jo tehtyjä virheitä tulevaisuudessa. Yksi näistä on salibandyn pelaajan ehkäpä yleisin ongelma: loukkaantumiset.

Niiden välttämiseksi voi tehdä paljon työtä lämmittelyiden ja huollon avulla, mutta joskus kyse voi yksinkertaisesti olla vain huonosta tuurista.

Jokainen salibandyn pelaaja tietää sen kauhun tunteen, joka seuraa rajua pelitilannetta tai vaikkapa kaatumista. Menikö joku paikka rikki, pyörähtikö nilkka, venähtikö polvi? Selvittiinkö säikähdyksellä, vai oliko koko loppukausi nyt sitten tässä?

Se kauhun ja pelonsekainen tunne, joka tilanteen jälkeen ilmaantuu, harvemmin keskittyy vain nykyhetkeen: ei oikeastaan edes haittaa, jos kyseisellä treeni- tai pelikerralla ei pääse enää pelaamaan, mutta kunhan on kunnossa seuraaviin harjoituksiin. Usein mennään myös oma peli-into terveyden edellä, kun vähätellään omia loukkaantumisia. Mutta onhan se raskasta – luopua ainakin väliaikaisesti itselle rakkaasta treenimuodosta ja usein myös tietynlaisesta henkireiästä.

On kuitenkin fakta, että salibandyssa jos jossain loukkaantumisia sattuu. Niin koulun liikuntatunneilla kuin kaikissa sarjoissa junnuista aikuisiin ja miehistä naisiin salibandy on ehdottomasti riskialttiiden lajien kärkikastia.

Aihetta syvemmin pohdittuani juttelin asiasta myös Happeen Janne ”Hullu” Hoikkasen kanssa, joka loukkaantui viime kauden joulukuussa Classicia vastaan pelatussa runkosarjaottelussa. Laukaisutilanteessa ranteeseen tuli kova kontakti, joka johti rannevammaan ja yhdeksän viikon toipumisjaksoon – tuntuu melko pitkältä ajalta omiin, maksimissaan kolmen viikon lepojaksoihini verrattuna. Hoikkanen joutuu edelleen pelaamaan urheiluteippauksen ja rannetuen avulla.

– Loukkaantumisjakson aikana harjoittelin lajinomaisesti niin, että pystyisin samantien peliluvan saatuani hyppäämään takaisin askiin. Nyt kun vamma sijaitsi ranteessa, se onneksi mahdollisti melko monipuolisen liikkumisen ja varmasti teki toipumisesta sekä fyysisesti että henkisesti helpompaa. Voisi kuvitella, että esimerkiksi polvivammasta toipuminen on henkisesti paljon raskaampaa, sillä se rajoittaa elämää ja harjoittelumuotoja paljon enemmän.

Sekä alku- että loppulämmittelyn merkitystä ei voi painottaa tarpeeksi, ja Hoikkanenkin toteaa, että yleensä loukkaantumisen tapahtuessa voi katsoa peiliin, sillä silloin harjoittelussa on mennyt jotain pieleen. Jos lihashuolto on kuitenkin kunnossa, voi loukkaantuminen tuntua tavallistakin ärsyttävämmältä: tässähän on tehty kaikki aivan oikein, mutta silti paikat hajoilevat.

Mutta myös omalla asenteella voi tehdä valtavasti. On elämäntilanteita, joissa salibandy on oikeastaan ainut merkittävä asia, jolloin loukkaantuminen voi tuntua suorastaan maailmanlopulta. Useimmiten kuitenkin löytyy myös paljon muuta tekemistä. Loukkaantuminen voi toki rajoittaa tavallista, totuttua elämää – kuten esimerkiksi Hoikkasella liikuntapedagogiikan opintoja – mutta se voi myös avata uusia mahdollisuuksia: päiviä pystyy suunnittelemaan vapaammin, ja aikaa jää muille, kiinnostaville asioille.

Esimerkiksi Hoikkanen mainitsi pystyneensä viettämään enemmän aikaa sekä tyttöystävänsä että kavereidensa kanssa. Myös koulunkäynti ja monipuolinen liikkuminen saivat enemmän huomiota. Oikeanlaisella asenteella voi siis nähdä loukkaantumisen mahdollisuutena kehittää ihmissuhteitaan ja itseään henkisesti fyysisistä rajoitteista huolimatta. Loukkaantuminenhan voi olla juuri sopivaa aikaa esimerkiksi nähdä kauempana asuvia ystäviä, hakea iso pino mielenkiintoisia kirjoja kirjastosta tai mitä ikinä; mahdollisuudet ovat sitä laajemmat, mitä enemmän asiaa miettii.

Ja loppujen lopuksi, kun loukki on parantunut, onhan se ihana tunne päästä takaisin kentille. Intoa ja motivaatiota on aivan uudella tavalla. Pieni tauko voi joskus tehdä hyvää: oman pelitavan näkee uudesta vinkkelistä, ja salibandy tuntuu (jälleen kerran) maailman mahtavimmalta lajilta. Aluksi voi olla hakemista esimerkiksi pallotatsin kanssa, jos loukkaantuminen on estänyt pallollisen treenaamisen, mutta treenikertojen lisääntyessä rytmiin pääsee takaisin kiinni. Hoikkanenkin toteaa, että treeneistä pystyy lepojakson jälkeen nauttimaan taas paljon enemmän.

– Kyllähän sitä terveyttä osaa nyt taas arvostaa enemmän. Pelikunnossa pysyminen on kuitenkin kehittymisen edellytys.

Niinpä. Kaikesta oppii, ja loukkaantuminen jos jokin saa arvostamaan omaa terveyttä ja pelikuntoa entistä enemmän. Joten muistetaan näin kesälläkin nauttia siitä, että pystytään pelaamaan – aina se ei ole itsestäänselvyys.

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Alma Rinta-Pollari
Alma Rinta-Pollari