Minulla on näppituntuma siitä, millaista salibandyn sarjatoiminta oli lajin alkuaikoina 1980-luvulla. Itse aloitin lisenssipelaajana syksyllä 1987, jolloin SM-sarjaa oli pelattu vasta yhden kauden verran.

Salibandya pelattiin toisella toimintakaudella kahdessa eri tasossa, SM-sarjassa ja kolmeen lohkoon jakautuneessa ykkösdivisioonassa. Kaikki uudet joukkueet aloittivat divarista, kuten mekin Blue Eyes Teamin nimissä lajin keskisuomalaisena tienraivaajana.

Kovin monia muistikuvia minulla ei divariajasta ole. Sen muistan, että turnauksia oli muutamia ja ne olivat kaksipäiväisiä. Kevät päättyi SM-karsintaan, jonka voittaja nousi pääsarjaan.

Yksi ykkösdivisioonan osaturnaus on jättänyt mielen sopukoihin pysyvät arvet. Se oli Tampereen keikka ja pelipaikkana surullisen kuuluisa Atalpa. Surullinen sikäli, että Atalpassa salibandy taisi olla monta vuotta pannassa, koska mailat kuulemma rikkoivat parkettia tai jättivät siihen ”häiritseviä” jälkiä.

Tästä saimme esimakua heti kun olimme hädin tuskin päässeet rakennuksen sisätiloihin. Vahtimestarin kautta kulkeutui viesti, jonka mukaan mailojen lavat pitää peittää sukilla, jotta parketti ei vahingoittuisi. Olimme tyrmistyneitä.

Mitä tuumaisivat tänä päivänä Josban pelaajat, jotka pitkän matkan päätteeksi saisivat Nurmon liikuntahallilla kuulla hallimestari Juhani Kukkaselan painavat sanat ennen Jymy-peliä:

– Ja sitten pojat kentälle vasta kun mailan lavat on suojattu sukilla!

Vaikka elimme 80-luvun puolella vasta salibandyn auringonnousun aikaa, niin joku tolkku piti asioilla olla. Matkalla pukuhuonetiloihin päätimme, ettemme moiseen pelleilyyn suostu. Siinä sitten tovin ihmettelimme miten jatketaan. Käännetäänkö auton nokka lähibaarin kautta Jyväskylään vai odotellaanko vahtimestarin järkiintymistä.

Ilmeisesti jotain positiivista vahtimestarin pään sisällä tapahtui. Meille tuotiin rulla ikkunan tiivistenauhaa ja sanottiin, että ne kun tällätään lavan alle niin pelilupa irtoaa. No, pelilupa irtosi, mutta yhtälailla irtosivat tiivistenauhatkin mailojen lavoista. Kiinnitysten korjailu vaihtoaitiossa oli melkoista temppuilua, kun kentällekin piti ehtiä pelaamaan.

En tiedä oliko vahtimestarille kyseinen päivä ns. normipäivä vai mikä, mutta miehen ilme oli näkemisen arvoinen. Äijä kyyläsi kentän laidalla pitkin päivää ja huomautti pelaajia aina kun hänen mielestään oli huomauteltavaa. Ei tehnyt mieli käydä herralta kysymässä päivän päätteeksi lähintä ruokapaikkaa.

Toinen ikimuistoinen turnaus oli toukokuussa 1988 Helsingin Vuosaaressa järjestetty SM-karsinta. Ajankohta oli sen verran myöhäinen, että olin ehtinyt lopettaa opinnot siltä keväältä Jyväskylässä ja asustelin jo Kokkolassa. Juna Helsinkiin lähti kukonlaulun aikaan ja tietenkin VR oli jo silloin voimissaan eli juna saapui aikataulusta reippaasti myöhässä perille. Asemalla hyppäsin vauhdilla metroon ja suuntasin Helsingin Itäkeskusta kohti. Sieltä joukkueemme huoltaja Sauli Tuominen nouti minut auton kyytiin ja viimeiset kilometrit kaahattiin tuhatta ja sataa. Vuosaaren Urheilutalolla ensimmäinen karsintapelimme oli alkanut.

Pukukopissa kamat äkkiä päälle ja hippulat vinkuen vaihtopenkille odottamaan kentälle pääsyä. Jätkät vähän ihmettelivät, että mikäs siihen ilmestyä tupsahti. Lihasten lämmittelyn tein yhtä huolellisesti kuin aina ennenkin eli en mitenkään. Kun tuli vuoroni mennä kentälle, alkoi meikäläisen näyttävä sisääntulo.

Jalkani olivat kuolonkankeat ja laidan yli ”loikkaaminen” oli ylivoimainen tehtävä. Kaadoin kolmasosan raskaasta vanerikaukalosta melkoisella ryminällä ja löin samalla kyynärpään puulattiaan. Omat ja vieraat nauroivat. Kun kaukalo oli uudelleen pystyssä, peliä voitiin jatkaa.

Kului muutama sekunti ja kohtasin ensimmäisen pelitilanteen. Tuntuma oli tipotiessään ja otin vastustajaa väärin. Tuomarin käsi nousi ja jäähyaitio kutsui. Vastustaja osui – tietenkin – heti ylivoimalla.

– Sori jätkät.

Siinä kaikki mitä osasin sanoa, kun jalkauduin boksista takaisin vaihtoaitioon. Pelaajien hiljaisuus paljasti, että jotain muutakin olisi pitänyt osata. Kuten esimerkiksi välttää tyhmää jäähyä.

Onneksi päivä sujui muuten onnellisten tähtien alla. Hoidimme pelit kunnialla ja lunastimme paikan seuraavaksi kaudeksi SM-sarjaan. Oma aamupäivänä järjestetty ohjelmanumero oli enää pelkkä vitsailun aihe.

Paluumatka Helsingistä Jyväskylään oli toinen koettelemus, johon en osannut sinä päivänä varautua. Olimme juuri päässeet Lahti-tielle, kun porukka alkoi olla ”lupaavassa” nousuhumalassa. Ounastelin mielenkiintoista ja haastavaa matkaa. Olin nimittäin asuntoautossa ainoana selvin päin ja kuskina noin kymmenhenkiselle juhlakansalle.

Mitä pidemmälle matka eteni, sitä meluisammaksi ja ”liikkuvammaksi” tunnelmasta vastannut väki kävi. Ohjasin kieli keskellä suuta autoa, joka keikkui välillä niin voimakkaasti puolelta toiselle, että kaistalla oli vaikea pysyä. Lähes jokaisella parkkipaikalla oli pysähdys. Piti käydä kusella tai oksentamassa.

Matkanteko kesti ja kesti. Onneksi Jämsän jälkeen alkoi ”tie vetää”. Osa iloisemmista juhlijoista oli hiljentynyt, sammunut ja odotti jo saattajaa. Käsitykseni mukaan kaikki selviytyivät myös kotiin asti. Näin porukkaa seuraavan kerran vasta syksyllä.

Siinä salibandyn ensimmäinen sarjakausi pähkinänkuoressa omin silmin. Kentällä jokaisesta pallosta taisteltiin aina hampaat irvessä, mutta muuta urheilullisuutta ei ollut havaittavissa. Suurin osa joukkueista ja pelaajista tuli hallille, vaihtoi kamat, oikoi vähän jäseniään ja ryhtyi pelaamaan. Lämmittelyt ja jälkihuollot tulivat kuvaan vasta seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin laji otti kaikilta osin suurimmat harppaukset eteenpäin.

Teksti on julkaistu aikaisemmin SB Konnien kotisivuilla.