Minkä tahansa joukkuelajin pelaaminen kilpailullisella tasolla vaatii aina vähintään kohtuullista panostusta. Mitä tavoitteellisempaa ja pitkäjänteisempää pelaaminen on, sitä enemmän se vaatii huomiota joka on pois muulta elämiseltä.

Pääsarjatasolla pelaavan tai ammattiurheilijan kohdalla voidaan puhua elämisestä pelaamisen ehdoilla. Tällöin pitkälti kaikki elämän osa-alueet rakennetaan tukemaan pelaamista ja sen harjoittelemista.

Useimmissa seuroissa jo juniori-ikäisten joukkueiden harjoitusten viikkomäärä on vähintään kolme, mutta neljä tai jopa viisi harjoituskertaa eivät ole tavattomia nekään. Tähän päälle tulevat tietysti vielä ottelut sekä omatoiminen harjoitteleminen. Salibandyn kuten minkä tahansa muunkin lajin huipulle pääseminen vaatii laadukasta ja pitkäjänteistä työntekoa, sekä mielen ja kehon kokonaisvaltaista harjoittamista lajin suuntautumisreunaehdoilla. Viikko toisensa perään: reenii, reenii ja vielä kerran reenii.

Jotkut jaksavat, toiset eivät. Miksi?

Keskustellessani taannoin erään salibandyn SM-tasolla pelaavan vanhimman ikäluokan junioripelaajan kanssa, huokui hänen läsnäolostaan harjoitusmäärien ja kilpailuasetelman tuoma rasitus. Pelaaja harjoitteli tunnollisesti joukkueen mukana ja käytti myös huomattavan määrän aikaansa omatoimiseen fysiikkaharjoitteluun. Hän teki valtavan määrän töitä.

Palo ja halu oli silmiinpistävä, mutta tekemisestä puuttui ilo. Ihmettelin pelaajalle ääneen sitä, miksi hän tekee tämän kaiken. Miksi hän kerta toisensa jälkeen raahaa itsensä treeneihin, yrittäen sisäistää uusia pelillisiä asioita ja jalostaa omia lajitaitojaan? Tarkoitukseni ei ollut vihjata siitä, että hänen tulisi lopettaa. Päinvastoin, yrittää ymmärtää mikä häntä ajoi päivästä toiseen omalle epämukavuusalueelleen.

Sen enempää pelaajan vastausta tai keskustelumme muuta sisältöä avaamatta, totean että vastaus oli mielestäni erinomainen ja ennen kaikkea se oli pelaajalle itselleen selkeä. Hän pystyi motivoimaan itseään, koska tiesi perimmäiset syyt siihen, miksi hän pelaa salibandya ja haluaa kehittyä pelaamisessaan.

Reilu kymmenen vuotta sitten valmentaessani jääkiekon parissa, kävin hyvin samanlaisen keskustelun erään C-juniori-ikäisen pelaajan kanssa. Hän kertoi turhautuneensa treenaaminen joka maistui puulta. Pelaaja ei jaksanut enää pistää itseään likoon, koska ei kokenut kehittyvänsä. Ehdotin että hän ottaisi seuraavan viikon taukoa treenaamisesta.

Totesin ettei olisi juurikaan hyötyä treenata, mikäli pääkoppa on jatkuvasti jumissa. Pelaaja suostui ehdotukseen. Hän jaksoi pysyä kaksi harjoituskertaa (kolme päivää) sivussa, jonka palasi kehiin uutta energiaa puhkuen. Pelkästään tuo lyhyt aika oli saanut hänet muistamaan taas sen, kuinka paljon jääkiekon pelaaminen antoi hänen elämäänsä sellaista merkitystä, jota hänen ei ollut tarve lähteä etsimään. Merkityksen sisäistäminen auttoi häntä kehittymään lyhyessä ajassa, jonka myötä löytyi myös tarvittava motivaatio treenaamiseen.

Kun päivät ovat lyhyitä ja taivaalta sataa pääosin loskaa, voi askellus treeneihin tuntua normaalia raskaammalta. Kun valmentajan naama vi*****a, harjoittelemisen mielekkyys uupuu, eikä kehitystä tunnu tapahtuvan, on oleellista pystyä vastaaman itse itselleen kysymykseen: miksi minä pelaan salibandya?

Elämä on aivan liian lyhyt, jotta se kannattaisi viettää panostaen asioihin, jotka eivät motivoi tai tunnu perustellusti omilta. Automatisoitunut elämä, jossa valinnat ovat enemmän itsestäänselviä kuin tietoisia uuvuttaa ja menettää helposti merkityksensä. Tällöin kannattaa harkita, löytyisikö joku muu asia joka voisi tuoda elämään tarvittavaa merkitystä – jopa intohimoa.

He onnekkaat ketkä tämän ovat jo löytäneet ja tavoittelevat jotain tietäen miksi, ovat turvallisella tiellä. He voivat keskittyä oleelliseen, sillä kukaan muu ei aseta heidän rajojaan, kuin he itse.