Lajina salibandy on samanlaista varmasti jokaisessa mailman kolkassa, pallo on pyöreä ja siinä on 26 reikää, kenttä on pyöristetty suorakulmio, joka kattaa 800 neliömetriä, ja siellä on samaan aikaan viisi kenttäpelaajaa sekä yksi maalivahti kahdesta toisiaan vastaan pelaavasta joukkueesta.
Kuitenkin jokaisella maantieteellisellä alueella sekä valtiolla on oma tapansa toteuttaa ja soveltaa valmiita kansainvälisiä sääntöjä ja ohjeita, kuten esimerkiksi alasarjojen* (huom. puhuessani alasarjoista, ammennan omaa kokemustani Keski- ja Sisä-Suomen 3.- ja 4. divisioonista) tuomarilinjoissa Keski-Suomessa mailahäirintä on sallitumpaa kuin Sisä-Suomessa, kun taas Sisä-Suomessa kovat vartalokontaktit ovat Keski-Suomeen verraten paljon yleisempiä ja sallittuja osana peliä. Nämä pienet eroavaisuudet sovelluksissa ja toteutuksissa ovatkin niitä mitkä tuovat oman mausteensa jo valtion rajojen sisällä ylialueellisiin peleihin kuin varsinkin otteluihin, joita pelataan ulkomailla.
Kuten jo aiemmassa osassa mainitsin, pelaamme 1. divisioonan länsilohkoa kaudella 18-19 ainoastaan viiden joukkueen voimin, nelinkertaisena sarjana. Kuudentoista ottelun sarjakausi cup-otteluilla höystettynä ei ole ollenkaan liian tiivis reiluun puoleen vuoteen, mutta joulutauon kestäessä neljä viikkoa, paketoi se hyvin sitä ympäröivät viikonloput salibandylle pyhitetyksi.
Tulevalle kaudelle 19-20 Tanskan Salibandyliitto on muuttanut sarjajärjestelmäänsä niin, että myös Unihoc-liigaa pelataan 1. divisioonan tavoin alueellisesti. Sarjaa pelataan lännessä ja idässä kuuden joukkueen lohkoissa, joista syyskauden aikana ratkotaan kaksinkertaisella sarjalla jatkajat liigan ylialueelliselle kevätkaudelle (top3) ja alueellisiin 1. divisioonan karsintasarjoihin (bottom3).
Cup-hegemoniankin loppuhuipennus Suomesta tuttuun yksittäiseen, muista otteluista eroteltuun finaaliin on erilainen. Tanskan Cupissa pelataan jo kauden alkupuolella, ellei jo ennen kauden alkua päätettävässä lokaatiossa yhden viikonlopun aikana Tanskan Cupin Final 4 -tapahtuma. Tälle vuodelle paikaksi osui Pohjois-Jyllannin alueella oleva Bronderslev Hallerne, jossa majapaikkaansa pitää liigajoukkue Bronderslev Hot Shots. Final 4 -viikonlopun lauantaina pelataan välierät niin miehissä kuin naisissakin ja sunnuntaina ratkotaan mestarit. Tammikuun 13. päivänä pelatuissa finaaleissa mestareiksi vuodelle 2019 nousi naisissa FC Kööpenhamina ja miehissä Frederikshavn Blackhawks.
Suomessa alasarjoissa yleisti pelataan ottelut turnausmuotoisina 3x15min juoksevalla peliajalla ja erittäin lyhyillä erätauoilla, kun ”oikea” 3x20min tehokas peliaika ja yksittäiset ottelut tulevat käyttöön vasta 2. divisioonassa.
Tanskassa taas pelataan jokaisella sarjatasolla täydet 3x20min yksittäiset ottelut 10min erätauoilla. Alemmilla sarjatasoilla, 3.- ja 2. divisioonissa peliaika on tehokasta vain ottelun viimeiset 3 minuuttia, kun 1. divisioonassa ja liigatasolla peliaika on, kuten sen kuuluukin olla, tehokasta.
Suomessa tottumaani ottelun jälkeiseen kättelypolitiikkaankin tuli valtiota vaihtaessa suuri muutos, jos ei parempaan, ainakin ottelua ja urheilua paljon kunnioittavampaan suuntaan. Siinä missä Suomessa ottelun jälkeiset kättelyt hoidetaan nopeilla taputuksilla vastustajalle ja kapteeni käy kiittämässä ja kättelemässä tuomarit, Tanskassa jokaisen ottelun jälkeen on ”Tak for kampen” tilaisuus.
Tak for kampen on kuten nimestä jo saattaa päätellä, tilaisuus jossa kiitetään ottelusta. Seremonian aloittaa vierasjoukkueen kapteeni, joka kiittää muutamalla sanalla niin kotijoukkuetta ottelusta ja sen järjestämisestä, tuomareita ja toimitsijoita työstään ottelun aikana, kuin myös yleisöä kannustamisesta. Vierasjoukkueen kapteenia kiitetään puheenvuorosta taputuksin ja tämän jälkeen kotijoukkueen kapteeni suorittaa saman rutiinin. Viimeiseksi ottelun tuomarit kätellään molempien joukkueiden jokaisen pelaajan ja toimihenkilön voimin, vierasjoukkueen jälleen aloittaessa.
Lisää ihmeteltävää paikallisista säännöistä suomipojalle tuli sisäisten siirtojen helppoudesta ja vapaudesta verraten kotomaahan ja viikon karenssiin. Seurani 2. divisioonassa pelaavalle joukkueelle tuli yllättäen maalivahtipula ja päädyin itse tolppien väliin lauantaina 1. joulukuuta, pelattuani ensin oman 1. divisioonan ottelun 30. marraskuuta kenttäpelaajana. Paikallisen säännön mukaan, jos et ole liigapelaaja, voit vaihtaa sarjatasoa vapaasti, kunhan pelipaikkasi vaihtuu joko kentältä maaliin tai toisinpäin. Tahtoessasi pelata esimerkiksi kentällä molemmilla sarjatasoilla onnistuisi sekin yhden viikon sisällä, kunhan ottelut eivät osu samalle ottelukierrokselle, jotka kulkevat täällä maanantaista torstaihin sekä perjantaista sunnuntaihin.
Viimeisenä tässä osassa käsittelen jo sivuamaani tuomarointia. Tuomareista ja tuomarilinjasta pelaajat ja toimihenkilöt löytävät lähes poikkeuksetta aina jotain huomautettavaa, viimeisimpänä mieleen nousee varmasti monelle case: Lauri Tiira.
Puoli kautta ulkomailla viettäneenä on kunnioitus suomalaista tuomarointia ja tuomareita kohtaan noussut niin pelaajana kuin tuomarinakin, ja uskallan sanoa, että suomalaisten tuomareiden ja pelaajien sopii olla ylpeitä tuomarikulttuurista sekä ammattitaidosta.
Tanskassa osaltaan tuomareiden vähyydestä johtuen ei liiemmin tunneta jääviyssääntöjä, kun allekirjoittanutkin on viheltänyt niin seurani AaB:n naisten liigaotteluita, kuin miesten 2. divisioonan otteluita, siis saman joukkueen jossa myös pelasin yhden ottelun maalivahtina. Tuomarina voi toimia käymällä yksipäiväisen sääntökoulutuksen sekä suorittamalla loppukokeen hyväksytysti vain kerran neljässä vuodessa. Toki tullakseen asetelluksi ja viheltääkseen korkean tason (miehet 1. div – liiga, naiset liiga) otteluita tulee tuomarin olla käynyt useampi kurssi, niiden ollessa jaoteltuna neljään osaan tai vähintään omata aiempaa kokemusta sekä tarvittavaa tietotaitoa, ja olla saanut suosituksia alueellisilta tuomaritarkkailijoilta, itseni langetessa näistä jälkimmäiseen vaihtoehtoon.