Lomakauden vuoksi Pääkallo.fi julkaisee heinäkuussa päivittäin uusintoina pidempiä artikkeleita, haastatteluita, analyyseja, blogauksia ja kolumneja vuosien varrelta. Pi Liljelund kirjoitti 24.9. 2012 salibandyn olympiaunelmasta. Sittemmin kirjoitus on noussut useinkin pinnalle, kun lajin tulevaisuusnäkymiä on pohdittu julkisesti.
Kun sitä työkseen yrittää toteuttaa annettuja tehtäviä, kuten nyt saada salibandylle paikkaa Olympialaisissa, sitä aina välillä tulee miettineeksi, että miten uskottavilta oikein näytämme muiden silmissä. Nuorista vihaisista sählyääliöistä (minä mukaan luettuna) on vuosien varrella tullut vähemmän nuoria ja ehkä vähemmän vihaisia, mutta sama pilke meillä on edelleen silmissä kun aletaan sählystä puhua. Se juontaa varmaan juurensa siihen kiistattomaan todellisuuteen, että salibandyllä on edelleen räikeä aliedustus muun muassa julkisen tuen, salivuorojen määrän ja medianäkyvyyden suhteen. Tämä epäkohta on luultavasti se moottori, joka vie meitä kaikkia eteenpäin – ja siitä syntyy erittäin merkittävä voima.
Olen joskus leikkinyt seuraavalla ajatuksella: istun vuonna 2026 miesten MM-kisoissa Shanghain Kansan-stadionilla ja seuraan 24 000 muun katsojan kanssa, kuinka Suomi on hätää kärsimässä Kanadan kanssa puolivälierissä. Varmalta näyttänyt ensimmäinen olympiapaikka on huolestuttavasti karkaamassa käsistä. Ottelua seuraa katsomossa urheilumies henkeen ja vereen, pääministeri Alexander Stubb, joka päästelee suustaan toinen toistaan kiukkuisempia kommentteja, kun on jättänyt jonkun tärkeän kokouksen väliin ehtiäkseen paikalle ja Suomi ei saa avattua peliään. Kyseessähän on märkä päiväuni, mutta siitä ei kuitenkaan olla ihan kauhean kaukana – voittihan Suomi jääkiekossa maailmanmestaruudenkin 1995 kaikkien yllätykseksi.
Miten realistista on sitten kuvitella salibandy olympialaisissa seuraavien 16 vuoden aikana? Kisat vuoteen 2020 asti ovat jo poissa laskuissa. Mielestäni meillä on olemassa mahdollisuus, ei suuren suuri, mutta mahdollisuus kuitenkin. Se vaatii lajilta muuntautumiskykyä ja jopa rohkeita päätöksiä, joissa jopa lajin oma nykyinen identiteetti saattaa joutua tulilinjalle.
Perustelen näkemystäni sillä, että IFF alkoi oikeasti vasta vuonna 2002 Helsingin MM-kisojen yhteydessä strategisesti lähestyä kysymystä, miten teemme lajistamme maailmanlaajuisen. Keskeinen tavoite on vuodesta 2003 alkaen ollut Kansainvälisen Olympiakomitean tunnustuksen saaminen lajille, mikä avaisi ovea olympialaisten suuntaan. Väliaikainen tunnustus saatiin vuonna 2008 ja täystunnustus vuonna 2011, minkä jälkeen Olympialaisten ehdokaslajiksi pääseminen on ensisijainen tavoite. Jos joku olisi vuonna 2006 kysynyt asiasta suomalaisilta urheiluvaikuttajilta, kun ensimmäistä hakua KOK:n suuntaan valmisteltiin, niin kovin moni ei olisi laittanut ropoja likoon tunnustuksen saamiseksi. Jopa suomalainen KOK:n jäsen Peter Tallberg oli kahdenkeskisissä keskusteluissamme epäileväinen. Toisin kävi. Onneksi.
Uskon salibandyllä olevan edellytykset päästä ehdokaslajiksi (IOC short list), sillä saimme ainoana viidestä hakijasta täystunnustuksen vuonna 2011. Tämä viimeistään osoittaa lajimme potentiaalin myös KOK:n ilmaisemana. Meidän etu on se, että salibandyä pelaavat nuoret ja seuroja vetävät nuoret. Ja vaikka kaikki aina liittoja haukkuvatkin, niin kansallisten salibandyliittojen reagointikyky on ihan eri planeetalta kuin perinteisempien joukkuepallolajien kohdalla. Meillä on sopeutuvainen laji, jota voidaan pelata eri kokoisilla kentillä ja erilaisilla määrillä pelaajia. Tässä kohdin salibandyväen tullee olla rohkeita ja ennakkoluulottomia, jos lajin kansainvälinen kasvu vaatii, että kentän kokoa voisi pienentää koriskentälle sopivaksi ja silloin käytettävien hallien lukumäärä kasvaisi kohisten, niin näin tulee tehdä.
Salibandylle kriittiset tahot muistuttavat aina, että olympialaisiin on tosi vaikeaa päästä ja siellä on niin kova tungos. Tämä pitää paikkansa. KOK onkin voimakkaasti rajoittanut urheilijoiden määrää. Kuitenkin samaan aikaan KOK kamppailee sen tosiasian kanssa, että lajien kehittyessä niistä tulee niin vaikeaselkoisia, ettei tavallinen koko homman loppupeleissä maksava yleisö, oikein tahdo ymmärtää, miten joku painija tai voimistelija saa pisteitä. Myös osalla lajeista alkaa tulla aika tekijät vastaan, ei ole harrastajia, eikä kasvupohjaa. Tämä on itse asiassa meidän mahdollisuus. Meillä on nuori ja helposti seurattava laji, jopa tv on lopettanut valittamisen – että se on niin nopea. Unohdetaan uikutukset isoista tuloksista MM-kisoissa. Ei kukaan valittanut, kun jenkkien Dream team löi angolalaiset maan rakoon Lontoon olympialaisissa.
Eli seuraavaksi sitten Liljelundin lyhyt oppimäärä, miten olympialajiksi tullaan. Olympialiike on siis vedenjakajassa. Kisoista ei voi kasvaa isompia ja samalla tiettyjen perinteisten lajien suosio, niin taloudellinen merkitys kuin suuren yleisön mielenkiinto on hiipumassa. Urheilulajin pitää nykyisessä nopeasti muuttuvassa informaatiotulvassa pystyä olemaan yllätyksellinen, sisältää jotain maagista ja siistiä ja olla riittävän yksinkertainen, että tyhmempikin näkee, mitä kentällä tapahtuu. Salibandyllä on tarjota näitä kaikkia – tuntevathan kaikki sanonnan ”Only in Floorball”.
KOK on rajannut, että kesäkisoissa, minne salibandykin kuuluu, kun ei pelata lumella taikka jäällä, voi olla enintään 26 vakituista lajia ja kaksi ylimääräistä lajia. Tämä on erittäin suuri muutos, jonka nykyinen KOK:n puheenjohtaja Jaques Rogge on saanut vietyä läpi. Vuosien 2016 ja 2020 kisoissa golf ja rugby 7 ovat ottaneet nämä kaksi paikkaa. KOK on luonut arviointijärjestelmän, jossa kaikki tunnustetut lajit voivat hakea pääsyä KOK:n Short listille, joista vuoden 2020 kisoihin valitaan yksi laji. Edellyttäen että KOK tiputtaa pois yhden nykyisistä lajeista. Nyt listalla on kahdeksan lajia: artistinen rullaluistelu, baseball, karate, softball, squash, urheilukiipeily, wakeboardin ja wushu. Näistä lajeista urheilukiipeily ja wakebording ovat uusia moderneja lajeja. Samaan genreen salibandykin sopisi. Baseball ja softball pudotettiin aiemmin kisoista, koska niillä ei KOK:n mukaan ollut riittävän laajaa universaalista toimintaa. Karate ja wushu ovat itsepuolustuslajeja, ja ainoastaan Aasian mahdin kasvu urheilupiireissä puhuu näiden mahdollisuuksien puolesta, sen lisäksi jos Tokyon 2020 kisahakemus on menestyksellinen.
Eli meidän seuraava steppi on siis KOK:n Short list -haku toukokuussa vuonna 2015. Siihen mennessä pitää täyttää noin kuusikymmentä kriteeriä, joista haastavimmat meille ovat 75 toimivan jäsenmaan määrän saavuttaminen ja osallistuminen johonkin multi-sport-tapahtumaan (World Games tai universiadit). Molempien suhteen työ on aloitettu. Maailmassa pelataan tällä hetkellä salibandyä muodossa tai toisessa noin 70 maassa. Mutta uusia maita ilmestyy koko ajan lisää. Myös World Gameseihin 2017 Puolassa on olemassa oljenkorsi, jota yritämme käyttää. Vaikka yritys on kova vuodelle 2015, uskon itse, että on todennäköisempää, että pääsemme Short listille vasta vuonna 2019, tavoitteena silloin vuoden 2028 kisat.
Salibandyllä on siis noin kahdeksan vuotta aikaa todistaa maailmalle, että olemme sen olympiapaikan arvoisia. Nykyään sen jopa huomaa, että meitä ainakin pidetään varteenotettavina kilpailijoina. Vasta parin viimeisen vuoden aikana meiltä on alettu kysyä mielipidettä ja ottaa mukaan keskusteluihin. Aiemmin kun ensimmäisiä kertoja osallistuimme kansainvälisiin kokouksiin tai tapahtumiin, niin hyvä jos joku edes katsoi suuntaamme. Maailmalla on ollut paljon puhetta siitä mihin suuntaan Olympialaisia kehitettään, miten käy jalkapallon, joka on kisojen suurin yleisömagneetti, mutta FIFA ei anna parhaita pelaajia kisoihin. Tosiasiahan on, että uuden lajin lisääminen ohjelmaan on paljon vaikeampaa kuin olemassa olevan lajin saada uusi kilpailumuoto – olisiko tässä yksi varteenotettava vaihtoehto meille lajina!
Vaikka isojakin haasteita on edessä, niin todellinen mahdollisuus on olemassa. Mutta, mutta, sitten tulee se vaikea paikka. Yksi salibandyn ongelmista on lajin kansainvälinen nimi, tai oikeastaan nimien paljous. Kun me puhumme floorballista, niin ihmiset pyörittelevät päätään Euroopassa ja sanovat etteivät ole ikinä kuulletkaan lajista. Auta armias kun sitten mainitaan joko unihockey tai innebandy, niin avot, lajiahan on koulussa perkele tultu pelattua. Saksassa kävi niin hassusti, sillä siellä lajin nimi oli unihockey, mutta Saksan Maahockeyliitto ilmoitti, että mikäli Saksan Salibandyliitto hakee kansallisen olympiakomitean jäsenyyttä unihockey-nimellä, he vastustavat hakemusta – no, nyt Saksan liiton nimi on sitten Floorball Deutschland.
Siksi meidän, svedujen ja sveitsiläisten pitää henkisesti hyväksyä lajin nimenmuutos, riippumatta siitä mitä kielitieteilijät ja muut kansankiihottajat asiasta ajattelevat.
Sillä vain myymällä yhtä samanlaista nimeä voimme saada riittävää näkyvyyttä kansainvälisesti, jotta voimme onnistua. Eli viedään Floorball olympialaisiin.
Kirjoittaja on entinen liiga- ja nykyinen seniorimaalivahti. Valmennuskokemusta on karttunut mm. miesten ja naisten pääsarjoista sekä naisten maajoukkueesta. Lievästi lisää painoarvoa Pääkallon vieraskynäsanoille tuo tämänhetkinen toimi Kansainvälisen Salibandyliiton (IFF) pääsihteerinä.