Lomakauden vuoksi Pääkallo.fi julkaisee heinäkuussa päivittäin uusintoina pidempiä artikkeleita, haastatteluita, analyyseja, blogauksia ja kolumneja vuosien varrelta. Ylijohtava Toni Lötjönen kirjoitti 18.1. 2017 julkaistussa kommentissa usein pinnalle nousevasta aiheesta eli Suomen Cupista ja sen hautaamisesta.
Tässäkö se nyt oli? Kyllä, kiitos ja hyvästi. Kohta kolmekymppisiään viettävä Suomen Cup on tullut tiensä päähän. Tämä kirjoitus ei tuo tuohon totuuteen mitään uutta. Kaikki on sanottu ja kerrottu tuhanteen kertaan. Edesmennyt Antti O. Arponen kirjoitti Suomen Cupin korpivaelluksesta jo neljä vuotta sitten otsikolla ”Suomen Cup voitaisiin lopettaa”.
Niin voitaisiin ja paremminkin pitäisi. Pyrin yleensä kritiikeissäni löytämään jotain rakentavaa. Etsimään näkökulmia ja mahdollisuuksia tehdä asioita toisin. Suomen Cupin kohdalla eväskorini on kuitenkin syöty. Itse korikin on viety. Järkevät ideat cupin arvostuksen nostamiseksi ovat itselläni yhtä vähissä kuin ne ovat Alakiventiellä. Eikä niitä ”heureka”-huutoja ole kuulunut muualtakaan.
Tämän kauden Suomen Cupiin osallistui miesten 28 pääsarjajoukkueesta kahdeksan. Kuusi Salibandyliigajengiä ja kaksi joukkuetta Divarista. Noihin lukuihin kiteytyy koko Suomen Cupin uskottavuus. Tai siis sen puute. Arvostus vaatii sen, että parhaat ovat mukana. Kaikki parhaat.
Seuroille cupista aiheutuvat kulut on nostettu usein suurimmaksi syyksi joukkueiden haluttomuudelle lähteä cup-junan kyytiin. Tällä hetkellä miesten cupin voittajalle lätkäistään tilille 10 000 euroa riihikuivaa ja hävinnyttäkin balsamoidaan vielä 3 500 eurolla. Muiden kirstu ei kilahda. Palkintorahat ovat aina kohtuullisen hyviä houkuttimia, muttei ole kovin realistista että palkintosummia voisi hirveästi kasvattaa. Ja vaikka olisikin, niin uskoakseni sille löytyy parempia kohteita kuin saattohoidossa riutuva cup-karkelo.
Jos ei rahalla niin pakolla? Ainahan pääsarjalisenssin yhteydessä voitaisiin joukkueet pakottaa osallistumaan cupiin. Saataisiinpahan kaikki osallistumaan, mutta tämä tuskin aiheuttaisi riemukulkueita seurojen toimistoilla. Ajatuspolkuni törmää tätäkin reittiä pitkin samaan seinään. Arvostukseen ja sen puutteeseen.
Jos Suomen Cup olisi salibandyssa arvostettu kilpailu ei sitä tarvitsisi pakolla tuputtaa ja seuroilla löytyisi intressi osallistua siihen. Silloin löytyisi myös ne tarvittavat eurot, joilla pelaajat ruokitaan huoltoasemalla myös cup-reissuilla. Cupin romantisoijat näkevät alasarjajoukkueet haastamassa suuret ja mahtavat liigaseurat, mutta riittääkö se? Löytyykö joltain vielä muita argumentteja kuin romantiikka? Eipä juuri.
Alakiventielläkin on luovutettu. Salibandyliigaa ja Divaria pelataan samana päivänä kun cupin finaalin pitäisi olla kaikkien huulilla. Cup ei juuri näy edes liiton omissa kanavissa. Superfinaali loistaa muutama päivä ennen cupin huipentumaa Salibandyliigan Facebook-bannerissa. Cupin arvonnat lähetetään salibandykansalle kahvitauon lomassa. Kuva on huono eikä äänikään kuulu. On luovutettu, kun pitäisi luopua.
Luovuttaminen on vaan niin paljon helpompaa, kuin luopuminen. Luovuttaminen on silmien sulkemista. Ei tarvitse ajatella eikä suunnitella tulevaisuutta. Luopuminen sen sijaan on tietoinen päätös. Se vaatii piirun rohkeutta ja aimo annoksen rehellisyyttä. Nyt sitä on löydyttävä. On todettava, että tuote on huono. Paketoitava se juhlallisin menoin ja jatkettava eteenpäin.
Ja mikäs sen parempi paikka näille jäähyväisille kuin Tampere ensi lauantaina. Vastakkain kaksi tämän hetken parasta kotimaista seurajoukkuetta. Family saa varmasti festarit aikaiseksi Tampere Areenalle, joten laitetaan Kiitos-paitaa päälle ja lähetetään Suomen Cup viimeiselle matkalleen.
