Lomakauden vuoksi Pääkallo.fi julkaisee heinäkuussa päivittäin uusintoina pidempiä artikkeleita, haastatteluita, analyyseja, blogauksia ja kolumneja vuosien varrelta. Mika Hilska pohti 20.2. 2014 julkaistussa vieraskynässään Salibandyliigan mahdollisia karikatyyrejä ja niiden brändäysmahdollisuuksia.
Simpsonien jaksossa Eight Misbehavin’ kauppias Apu vaimoineen saa kahdeksaiset, jotka ylläpitokustannusten vuoksi päätyvät eläintarhan shown friikeiksi. Yhdestä selällään kellivästä vauvasta katala tirehtööri pukee lavalle ”koomikon”, toisesta ”tanssijan”, kolmannesta pahan ”Paronin”, joka monokkeli silmässä lipuu esiin Saksan ristein koristellussa ilmalaivassa Wagnerin Valkyyrioiden ratsastuksen pauhatessa. Ja asiaankuuluvissa kohdissa yleisö nauraa, joraa mukana, buuaa ja pui nyrkkiä ilkeälle Paronille.
Eli brändäystä paljaaksi karikatyyriksi riisuttuna.
Mutta kuka on salibandyn Paha Paroni? Onko huippujoukkueilla toisistaan erottuvia imagoja?
Salibandyhistoriassa on ollut ainakin ajokoiriksi mäkijuoksutettu kuivakansitkeä Josba, Viikinkien vuorineuvokset, VFT:n lähiöjätkät rääväsuisine fanijoukkoineen, ärsyttävä Dalmac, Trackers ja Kauhujen Talo, jossa vierailla ei ollut kivaa, erotuomareilla varsinkaan.
Nykyisin on tasaisempaa kun liigan kuntoihme on SPV, joka kuitenkin samaan aikaan on myös se menestyvin, melkein rikkain ja kiltein. Taiteellinen ja rikas mutta laiska Classic, tieteellisen digitaalisesti mitattu ja valmennettu Erä, kaivoon kannetun veden Nokia, Happeen talenttiteatteri, rapistunut mutta faniensa uskollisesti rakastama Tor.
Commedia dell’artella on Harlekiini, Pantalone, Isabella, Il Capitano ja muut arkkityyppinsä ja niin on urheilullakin. Muillakin lajeilla kuin showpainilla.
Salibandyliigassa voisi olla Vuorineuvokset: Ärsyttävä, rikas ja menestyvä nimimiehet haaliva ylimielinen joukkue, jonka kaikki haluavat voittaa. Se saisi olla Helsingistä tai Espoosta tai vähintään Tampereelta.
Voisi olla fanejaan myöten rähjäävä ja ronski ryhmä, jonka vieraaksi (tai peliä tuomitsemaan) matkustamista jännitettäisiin jo viikkoa ennen mutta joka olisi myös taisteleva ja urhea.
Voisi olla taidoiltaan vaatimaton ja mediassa vähätelty joukkue, joka kuitenkin napsisi pisteitä sitkeällä puolustuksellaan ja taistelullaan ja saisi vastustajat miettimään, miksi taas pelattiin tällä niin huonosti.
Voisi olla selkeästi Etelän Metian valtakunnan ulkopuolelta rehti ja vahva maalaisryhmä haastamassa Helsingin teennäiset kekkulit.
Voisi olla nuorten lahjakkuuksien hautomo, jolla olisi vuodesta toiseen loistava tulevaisuus, mutta menestys lykkääntyisi aina vain eteenpäin rikkaampien poimiessa talentit katkerasti kirkkaampiin saleihin.
Voisi olla pienen kylän sympaattinen joukkue, joka uskollisten kannattajiensa kantamana pelaisi omista pienistä mestaruuksistaan kuten sarjapaikasta.
Voisi olla koko Svenskfinlandin oma IBF, jonka jokaista liikettä toisella kotimaisella kertovat mediat tiiviisti seuraisivat ja joka antaisi suomenkieliset haastattelut vähän laulavasti korostaen.
Voisi olla nuori ja nimetön nousijaryhmä, joka omituisen ja ankaran valmentaja-oppimestarinsa johdolla kuitenkin yllättäisi suosikkeja taitopelillään ja saisi kansan kohahtelemaan yllätysvoitoillaan. Jaa, mutta tämä joukkuehan liigassa tällä kaudella onkin.
Vai olisivatko esimerkiksi salibandy ja lumilautailu sittenkin niitä edelläkävijöitä, jotka haastavat vanhan ja tuovat vuosisataiseen perinteeseen ihan uusia rooleja?
Syntyvätkö imagot ja arkkityypit itsestään vai pitääkö niitä vähän alleviivata ja värittää? Entä missä vaiheessa aitous muuttuu pääälleliimatuksi naamioksi?
Mikä tarinan hahmoista Sinun joukkueesi on? Ja millainen on se tarina?
Tämän vieraskynän kirjoittaja on helsinkiläinen pihapelien kasvatti, joka on ehtinyt nauttia salibandysta jo pelaajana, valmentajana, erotuomarina ja jojona. Etsii edelleen urheilun olemusta ja pukee löydöksiään sanoiksi. Kirjoittanut pitkään ja paljon Salibandyliitolle.