Lomakauden vuoksi Pääkallo.fi julkaisee heinäkuussa päivittäin uusintoina pidempiä artikkeleita, haastatteluita, analyyseja, blogauksia ja kolumneja vuosien varrelta. Ensimmäisenä vuorossa on toimittaja-kirjailija Juha Kauppisen 26.3. 2015 julkaistu blogikirjoitus seuratyöstä.
Steelersin pudotuspelit salibandyn miesten Divarissa päättyivät epäonnistumiseen. Ja onnistumiseen.
Jonain talvipäivän iltana lapioin lunta kotitaloni terassilla Hämeenlinnassa. Lunta oli paljon. Nostelin sitä kaiteen yli pimeässä ja mietin Steelersiä. Mietin Steelersiä aina. Valmennan kahta joukkuetta, 02- ja 04-syntyneiden poikien. Lisäksi olen seuran hallituksen viestintävastaava, joten sinne ajatukset lipuvat.
Siinä lapioidessani mielessä pyöri ainakin kolme asiaa (ei näin hyvin eriteltynä):
1. Kuinka maksimoida hyöty siitä, että tiedämme käytännössä jo kaksi kuukautta ennen runkosarjan loppua, että pääsemme pudotuspeleihin? Kuinka synnyttää hype? Ihmiset oli saatu hyvin runkosarjan peleihin (kauden keskiarvo 500 katsojaa). Tässä oli käytetty ilmaislippukampanjoitakin. Ajattelimme, että kun ihminen tulee Elenialle kerran, hän tulee toisenkin kerran. Pudotuspelit olisivat luonteva vaihe kerätä tämän ajattelun satoa.
2. Kuinka rikkoa tonni? Kauden avauspeli syyskuussa LaSB:ia vastaan toi tuhat ihmistä Elenialle. Mutta se oli paikallispeli. Voiko tonnia saada muuten kasaan? Ajatus kutkutti, vaikka se tuntui aika vaikealta käytännössä: runkosarjan kolmessa ensimmäisessä pelissä katsojamäärät olivat olleet 1000, 800 ja 700. Sen jälkeen oli asetuttu 400–500:n väliin. Kelpo luku – mutta kaukana tonnista.
3. Kuinka saada ihmisille ylipäänsä tieto lähestyvistä pleijareista? Ei tietoa, ei hypeä. Olemme salibandyseura, joten emme pysty ostamaan tuota väylää ihmisten mieliin. Esimerkki: kun Steelers ja HPK:n lätkän A-nuoret pelasivat samana päivänä pleijareita, Kerhon A:lla oli ainakin neljä kertaa isompi mainos lehdessä.
Kuinka saada pore käynnistymään ja pysymään yllä?
—
Ylätasolla tiedän, kuinka ihmiset tavoitetaan.
Tarvitaan tunne. Seuratoiminnassa siis seuratunne. Kun seuran jäsenet kokevat, että meidän väki pelaa, he tulevat paikalle. Katsokaa Lammia ja Mynämäkeä ja näette mitä tarkoitan.
Miten toteuttaa tämä isohkossa jääkiekkokaupungissa?
Mistä rumpu, jota päristää?
Lunta lapioidessani tulin ajatelleeksi: mitä jos perustettaisiin oma nettisivu pudotuspeleille. Tehdään siitä numero. Iso laskuri keskelle: näin monta päivää, tuntia, minuuttia ja sekuntia pudotuspelien alkuun. Tehdään juttuja, joilla ohjataan väki tuolle sivulle, jossa he sitten ”sattumalta” näkevät, koska pudotuspelit alkavat.
Mikä tuollaisen sivun osoite olisi? Www.pleijarit.fi olisi hyvä, mutta se on tietysti varattu, ajattelin ja jatkoin lapioimista.
Sisällä menin suoraan koneelle ja tarkistin asian: pleijarit.fi oli vapaa osoite. Varasin sen.
Kun pleijarit.fi-sivumme julkaistiin maaliskuun alussa, kaksi viikkoa ennen pudotuspelejä, olimme tietysti täpinöissämme: siitä tulisi meidän digitaalinen pleijaripartamme, johon kerättäisiin kaikki jutut ja videot. Samalla oli yhtäkkiä karmivaa tajuta riski: jos putoamme ensimmäisellä kierroksella, meille nauretaan.
Meille naurettiin jo puolivälierien ensimmäisen hävityn Wirmo-pelin jälkeen. ”Tulospalvelu on nurin, onneksi pleijarit.fi toimii”, twiittasi Wirmon eräs pelaaja (ulkomuistista siteerattu). Nerokas leiskautus. Ei hirveästi naurattanut.
Kun Wirmo-sarja päättyi Steelersin voittoon, päätimme miesten edarin ”presidentin”, Matti Mannisen, kanssa lopettaa stressaamisen. Pleijarit.fi oli tehtävänsä hoitanut, eikä sitä ollut perustettu turhaan.
Niin, tässä on sivumennen sanottava, että pleijarit.fi syntyi talkoovoimin. Matin kaveri teki sivut ja päivitti niitä ilmaiseksi, kun ulkonäkö oli luotsattu kuntoon parilla ohjeviestillä.
Mukaan kytkettiin lippujen ennakkomyynti – mutta oikeastaan vain luomaan fiilistä. Semmoinenkin haluttiin koeponnistaa tulevaisuutta varten. Seuran puheenjohtaja Tuukka Heinonen oli sopimuksen Lippuagentin kanssa neuvotellut, mutta lippuja oli myyty nolla kappaletta ennen pleijareita.
Nyt se on ponnistettu. Kun hype seuraavan kerran nousee (esimerkiksi kauden alkuun), ennakkomyynti on yksi suora mittari, jolla tiedämme, kuinka paljon ottelumme kiinnostaa.
—
Hype syntyi – vaikka se toki katkesi meidän näkökulmastamme liian aikaisin, kun Steelers putosi pleijareista välierissä katkerassa kotitappiossa SB Welhoja vastaan tiistaina 24. maaliskuuta.
Hype syntyi tietenkin ennen kaikkea pelaamalla, ei mitään sivuja perustamalla. Meillä oli hieno joukkue Divarissa, ja ihmiset tykkäävät kun on hieno joukkue, joka voittaa. Pleijarit.fi toimi pudotuspelien kynnyksellä vain kehyksenä tälle ytimelle, voittavalle joukkueelle.
Kolme ensimmäistä pleijaripeliä mentiin vielä maltillisin numeroin, 500-800 katsojan välissä – toki sekin on hyvin toiseksi korkeimman sarjatason palloilujoukkueelle.
Ennen neljättä kotipeliä (tuo hävitty välierä Welhoja vastaan) alkoi tuntua siltä, että jotain tapahtuu. Ennakkolippuja meni kaupaksi, Facebook-tapahtumasivu keräsi ennätysvauhtia klikkejä ja ”reachia” – siis tavoitti paljon ihmisiä.
Tällöin edustusjoukkueen joukkueenjohtaja Jukka-Pekka Ojanen ja toiminnanjohtaja Hannu Lehtinen päättivät yhdessä, että jäsenet pääsisivät otteluun ilmaiseksi pelipaita päällä.
Tieto tästä saatettiin joukkueiden tietoon päivää ennen peliä yksinkertaisella tavalla: Hannu soitti joukkueenjohtajat läpi ja kertoi, miksi olisi hienoa, jos pelaajat tulisivat paikalle.
Pelaajia tulikin, ehkä sata, ehkä vähän enemmän.
Steelers-pelurit (suurin osa pienehköjä junioreita) asemoitiin hallissa toisen puolen keskikatsomoon rumpuryhmän kanssa. Siitä tuli Elenia Areenan sykkivä sydän.
Kun Welhot ampui voittomaalillaan Steelersin kesälomalle, mieli täyttyi ensin tyhjyydellä, sitten raskaalla lyijyllä. Pettymyksen hälvennyttyä oli kuitenkin nopeasti selvää, että organisaationa Steelers oli yhtäkkiä näiden pelien myötä noussut aivan uudelle tasolle, mitä yhteishenkeen tulee.
Oli onnistuttu, vaikka epäonnistuttiin.
Seuratoiminta on enimmäkseen taakka, hoitamistaan odottavien tehtävien kimppu, joka korventaa ylävatsaa ja aiheuttaa rytmihäiriöitä.
Vain lyhyinä hetkinä onnistun ajattelemaan seuratoimintaa jonain muuna, mahdollisuutena. Mahdollisuutena tehdä, oppia, kehittyä, mahdollisuutena saada omia haaveitani ja seuran tarpeita kohtaamaan. Joskus seuratyötä pystyy ajattelemaan harrastuksenaan.
Steelersin puheenjohtaja Heinonen sanoi joskus ohimennen, että on kiva tehdä sporttia. No, se on vähän espoolainen sanavalinta näin maalaiselle, mutta jokin siinä osuu: tehdä sporttia. Sitä on vaikea korvata millään muulla sanonnalla.
Siis rakentaa jotain… jotain systeemiä, joka ei ole junioreille eikä aikuisille yhdentekevää, vaan todellista.
Joten aina kun jaksan, ajattelen, että ”teen sporttia”. Ja monet tekevät sitä vielä paljon minua enemmän tuntimääräisesti. Rahastonhoitaja Margit Kivimäen urakka vastaa keskikokoisen yrityksen laskutuksen ja tiliasioiden hoitamista – vapaaehtoistyönä. Siinäpä vasta sportintekijä! Tai Jonna Jansson, joka hoitaa useamman joukkueen jojon tehtäviä ja vetää joka vuosi läpi salivarausrumban, tekee kartat, joista joukkueet näkevät, missä kukakin treenaa ja koska. Se vaatii aikamoisen määrän työtä, kun pelaajia on lähes tuhat. Listaa voisi jatkaa. Ikäluokkavastaavat, vauhdilla kasvava tyttösalibandy, hobbyryhmät, maalivahtivalmennus, yritysyhteistyö, Janakkalan toiminta – ja tuhoton määrä kaikenlaista pientä ja isoa askaretta äänimainoksista täytettyihin sämpylöihin, jotka jonkun on pakko hoitaa, jotta seura olisi olemassa.
Tämä on sportin tekemistä – Steelersissä ja kaikissa muissa suomalaisissa urheiluseuroissa.
On jännittävä kokea, kun kaikki tämä yhtäkkiä ottaa näkyvän hahmonsa menestyvän joukkueen muodossa.
Näin kävi välierätiistaina. Elenia Areenalla ei ole koskaan ollut tuollaista tunnelmaa, ei edes lokakuun maajoukkuepeleissä, vaikka niissä halli oli avattu koko mittaansa. Se syke ja intohimo omien puolesta oli jotain maagista.
Elenia Areena ei enää ollut hiljainen, niin kuin se kauden mittaan joskus oli. Ihmisille ei ollut alusta asti selvää, kuinka hommat toimivat, ei ollut rumpuryhmää, hallia ihmeteltiin, on se suuri ja hieno. Katseltiin kattopalkkeja hiljaisina.
Eilen suunta oli selvä: olemme täällä kannustamassa, tekemässä meteliä. Meidän jätkät pelaavat.
—
Tässä ei ole tietenkään mitään ihmeellistä jollekin perinteikkäälle seuralle, jonka joukkue on pelannut ja menestynyt vuosikaudet samassa hallissa.
Mutta Steelers on muutaman vuoden vanha seura, perustettu yhdistämällä kaksi seuraa, RuRu ja Trackers.
Se haluaa tarjota salibandya kaikille, yhtäjaksoisen pelaajapolun naperosta aikuiseksi saman logon alla, vieläpä useammalla taitotasolla.
Uusi halli, uusi seura – oli uskomatonta nähdä vierestä, kun seuraidentiteetti ja seuratunne rakentuivat rummunisku rummuniskulta, huuto huudolta.
Ja tonni: se saatiin täyteen toisen kerran tällä kaudella. 1011 ihmistä, Steelersin uusi kotipelin katsojaennätys.
Synnytämme kulttuuria. Se on vasta oraalla, mutta se on syntymässä. Sadat juniorit näkivät eilen, kuinka Steelersin oma 15-vuotias kasvatti iski Steelersin kolmannen maalin juhlien ja tuulettaen desibelien kohotessa korviahuumaavan korkealle.
Voisin heti luetella nimeltä kymmeniä 10-12-vuotiaita peluireita, joita itse valmennan, joille salibandy on kaikki kaikessa tai vähintään hyvin tärkeä osa elämää.
Mitä he tunsivat eilen Elenialla hurmoksen ollessa hienoimmillaan? Mahdotonta sanoa. Mutta osa tunteesta on helppo kuvitella, koska sen saattoi jopa itse tuntea, nelikymppisenä kehäraakkina: minä haluaisin olla tuolla, kentällä. Ja minä haluan olla täällä katsomossa. Minä haluan olla kaikkialla, Steelersissä. Tämä on jumalattoman suuri osa minua ja tämä on tapahtunut ihan yhtäkkiä.
Seuratunteesta on puhuttu. Joidenkin mielestä juuri seuratunteen puuttuminen erottaa jalkapallon tason Suomessa ja Ruotsissa. Seuratunne, klubbkänslan, lähtee kaulahuivista, mutta on paljon enemmän. Siinä on sisällä aivan kaikki niistä sämpylöistä täydelliseen kiertovetoon.
Mestaruuspytty ei kohonnut, mutta seuratunne kasvoi tämän runkosarjan, pleijareiden, ja pelkästään eilisen, yhden ainoan pelin, aikana moninkertaiseksi.
Ensi kaudella sitä ei tarvitse rakentaa nollasta.
On keskiviikko, tappion jälkeinen aamu. Olen ärtynyt, käytän kaikki mahdollisuudet tiuskia kanssaeläjilleni, ja kadun heti niin tehtyäni.
Vaimo on lähdössä johonkin koulutukseen, en tiedä mihin, tietenkään, koska en ole kuunnellut, koska olen tehnyt sporttia. Tehnyt sitä v*tun sporttia, viime viikot aamusta iltaan. Tai oikeastaan illasta aamuun.
Ajamme hiljaisuuden vallitessa läpi kaupungin, jota Siperia on yöllä hipaissut: tuuli pyörittää kaduilla olemattoman kevyitä lumihiutaleita, pakkasta on kolme astetta. Jätän vaimon asemalle, pidä hauskaa, joo, no ei siellä hauskaa ole, joo no pidä silti. Oot ansainnut sen. Sori. Nyt se on ohi, nyt helpottaa, sanon viimeiseksi auton oven sulkeutuessa.
Palatessani kotiin pysähdyn katsomaan yhtä lempinäkymistäni Hämeenlinnassa: kukkakioskin seinään maalattua kuvaa kullanvärisistä kukista. Karu näkymä. Se on siinä terveyskeskuksen tontin nurkalla, hämeenlinnalaisten muinoin hullunmyllyksi kutsuman risteyksen vieressä.
Maalauksessa ei ole mitään ihmeellistä. Kukkakioski on rujo ja sen valomainoksesta puuttuu palanen.
Mutta maalaus kultaisista niityistä sen kyljessä huokuu symboliikkaa.
Pitää nähdä jotain muuta kuin se, minkä voi silmillään nähdä. Pitää osata kuvitella, mitä voisi olla. Pitää pystyä kuvittelemaan mielessään kultaiset niityt, ja kävellä niitä kohti, pois roskan ja keskinkertaisuuden keskeltä. Astua sisälle maisemaan, joka on totta, jos siihen uskoo.
Ropellan takintaskuja ja kaivan kännykän esille. Otan kuvan maalauksesta – mutta akku loppuu juuri ennen kuin ehdin varmistua, että kuva tallentuu. Sadattelen ensin mielessäni, mutta sitten rauhoitun. Olen nähnyt maiseman, enkä enää unohda miltä se näyttää.
