Blogit

Vieraskynä: Miksi juniorivalmentaja ei uskalla hävitä?

07.07.
2019
Blogit


Vieraskynä: Miksi juniorivalmentaja ei uskalla hävitä?
22.11.
2018
Blogit
Antti Seppälä kirjoittaa vieraskynässä salibandyn juniorivalmennuksesta ja sen paikoin liian kovasta kilpailuhenkisyydestä. Kuvan henkilöt eivät liity artikkeliin. Kuvituskuva: Anssi Koskinen

Lomakauden vuoksi Pääkallo.fi julkaisee heinäkuussa päivittäin uusintoina pidempiä artikkeleita, haastatteluita, analyyseja, blogauksia ja kolumneja vuosien varrelta. Sunnuntain artikkelina toimii tuoreempi kirjoitus. Antti Seppälän blogikirjoitus ruoti junioriurheilua sekä sen valmentamista ja se julkaistiin 18.11. 2018.

”Hävisimme pitkälti siksi, että kolmosketjumme pelasi yhden vaihdon liikaa ennen kokoonpanon
tiivistämistä.” Huomio 9-10-vuotiaiden poikien valmentajalta junioriturnauksessa. Kyseinen ikäluokka neljäsluokkalaisia poikia pelaa ensimmäistä kauttaan isolla kentällä.

Olen pelaajataustaa omaava, se perinteinen valmentajaisä, jonka esikoispoika pelaa 08-syntyneiden (E2-juniorit) joukkueessa Tampereen Classicissa. Viimeisten viiden vuoden ajan olen ollut sekä vastuuvalmentaja että vastuuvalmentajan oikea käsi, joten otanta pienimpien junioreiden peleistä on satoja otteluita ja kymmeniä turnauksia ympäri Suomea. Tuona aikana olen tehnyt muutamia havaintoja, joista lajiniilona olen huolissani.

Otteluiden voittamisen tavoittelu pikkujunnuissa on lajikentällä tasolla, joka voi tuhota yksittäisiä joukkueita aivan liian aikaisin – puhumattakaan pelaajakehityksestä isommassa kuvassa. Miksi otteluiden ja turnausten voittaminen on niin tärkeää? Onko se juuri amatöörivalmentaja (usein vanhempi), jolla homma helpommin nyrjähtää liiallisen kilpailuvietin puolelle? Miten käy joukkueen kokonaiskehittymiselle, jos sen nykyiset, peliajalla ja tähtistatuksella paapotut kärkipojat valitsevat toisen lajin tai kun mopot ja tytöt vievät teini-iässä voiton?

”Vedä, vedä jo!”

Laukauksien tilaaminen penkiltä ja katsomosta oli toistuva ilmiö liiton sarjoissa viime vuoteen eli F1-junioreihin saakka, jolloin kenttä oli vielä niin pieni, että maalin saattoi tehdä toisesta päästä kenttää. Ja kyllä niitä sitten tehtiinkin.

Jaan valmentajakollegoideni kanssa vision, joka on vaatinut viimeiset vuodet pieniltä pojilta – ja varmaankin myös osalta vanhempia – todella paljon. Vuodesta toiseen olemme edenneet tulostaululle liiaksi katsomatta. On pedagoginen haaste pyytää juuri maalin tehnyttä poikaa miettimään, olisiko tilanteen voinut pelata jotenkin toisinkin ja samalla kannustaa.

En sano, että häviämme tahallamme, mutta emme tee kompromisseja voittaaksemme. Kaikki pelaavat meillä pelitilanteesta riippumatta, jotta kaikki voisivat kehittyä. Palloa ei roiskita tilanteiden luomiseksi – se pelataan ensisijaisesti maasyötöillä vaikka sitten virheitä tehden. Peluutusta ei optimoida, pelin ja pelaajien kehittäminen on keskiössä. Kaikessa tässä myös seuralla on varsin oleellinen rooli.

Kuka tukee siinä, että viiden tunnin sijaan mietittäisiin viiden vuoden päähän?

Tavallaan juniorivalmentajavanhempaa on helppo ymmärtää. ”Valmentajaura” kestää kenties muutaman vuoden ja toisaalta houkutus olla tähtivalmentaja voi olla ajatuksena koukuttava. Toisaalta moni voi kokea vanhempien painostusta. On seuran työ tukea valmentajia: paitsi vaatia heiltä yksittäisen turnauksen voittamista laajempaa näkemystä mutta myös tukea heitä siinä, että heillä on työrauha kehittää pelaajistoa. En voi puhua kuin omasta seurastamme, mutta meillä tuki valmennukselle ja jaettu tavoitetila ovat olleet kohdillaan.

Salibandya on ollut helppo lähestyä. Tavallaan riittävän myöhään alkava kilpailumoodi on taannut lisävuosia myös kahden lajin pojille ja nostanut todennäköisyyksiä valita kuitenkin lopulta salibandy lajikseen. Toisaalta lähestyttävyys on taannut peliaikaa myös niille, jotka kenties kehittyvät myöhemmin. Yhä useampi ehtii rakastua lajiin.

Oma, joskin toki subjektiivinen näkemykseni lajikentän tilanteesta on kaunopuheita selvästi heikompi. Valmentajavanhempien kilpailuvietti vie voiton pelin ja pelaajien kehittämisestä. Näen, että lajina löydämme tämän edestämme. Ikävuosien 6-12 turnausvoittojen merkitys ei saa määritellä samojen ikävuosien pelaajapolun muodostumista. Ei sovi myöskään unohtaa, että urheiluseuralla tulisi olla kilpailullisen tavoiteasetannan lisäksi myös yhteiskunnallinen rooli liikunnalliseen elämäntapaan kasvattajana.

Onko joukkueemme ajattelutapa pitkäjänteisestä kehittämisestä vienyt meiltä tyystin menestysmahdollisuudet, lapsille tärkeiden onnistumisten tunteiden kirjon tai poissulkenut kilpailullisuuden? Onko meillä pelaaminen liian analyyttistä? Vastaan ”ei” kaikkiin. Pärjäämme aivan hienosti jo nyt, koska vastuunkantajien määrä meillä on hyvin laaja. Yhteinen ilo ja joukkue ovat mielestäni käsin kosketeltavissa. Tuntuu, että pojat tajuavat koko ajan paremmin sen, miksi tuloksella ei vielä tänään ole niin väliä.

Mitä laji-ihmiset ajattelevat tästä?

Toivoin näkemystä asiaan myös meritoituneilta laji-ihmisiltä. Ilokseni huomasin heidän kiinnostustaan kirjoitusta kohtaan tunnusteltuani, että aihe on heille sydämen asia ja keskustelut olivat jopa aika tunteikkaita. Olin aistivinani, että asia on heillä lajityössään säännöllisesti tapetilla ja vaikka kehittymistä on tapahtunut, on matka vielä paikoin pahasti kesken.

Salibandyliiton huippu-urheilujohtaja Jarkko Rantala koki asian erittäin tärkeäksi ja ajankohtaiseksi nykytoimenkuvassaan. Hän näkee, että on hyvä, että asian tunnistaisi riittävän painokkaasti mahdollisimman moni arkityötä lajin parissa tekevä juniorivalmentaja, toimihenkilö ja vanhempi.

– Koettu pätevyys ja onnistumisen tunteet ovat tae salibandyjunnun opille ja kehitykselle. Säätelemällä peliaikaa liian nuorena tullaan herkästi määritellyksi lapsen kelpoisuutta – jos tällaista ei halua lähtökohtaisesti aikuinen peluri niin miten lapsi voisi haluta toimia sellaisessa joukkueessa.

– Penkittämisen ja sitä kautta eriarvoistamisen sijaan on varmistettava oikean tasoiset pelit riittävän pienillä peliryhmillä, joissa jokainen voi tuntea itsensä tärkeäksi, saada riittävästi peliaikaa ja kokea onnistumisen tunteita.

– Kuka meistä on sanomaan, keistä kymmenvuotiaista tulee uusia kristersavosia? Tuossa iässä oleellisempaa on saada pelaajat rakastumaan lajiin, tuloksen tavoittelua ehditään kyllä harjoittaa myöhemminkin, toteaa Rantala.

Entä miten asiaan suhtautuu Suomen Salibandyliiton entinen valmennuskouluttaja ja nykyisellään Classic Floorball Academyn valmennuskouluttajana toimiva sekä seuran A-junioreiden valmennuksesta vastaava Matias Ramstedt, joka valmennuskoulutustyönsä myötä on nähnyt paljon juniorivalmentajia eri seuroista ympäri Suomea?

– Uskon, että kaikki valmentajat ja vanhemmat harrastamisen piirissä haluavat yksiselitteisesti kaikille lapsille hyvää. Kyvyt ja keinot vaihtelevat sitten melko paljon ja saattavat itse asiassa enemmän rikkoa kuin rakentaa lapsen kasvua. Moni valinta juontaa juurensa aikuisten omista kokemuksista ja tunteesta, että näinhän tämä kuuluu mennä, ilman, että asiaa aidosti ja tiedostaen pohtii lapsen näkökulmasta.

– Mitä aikuinen valmentaja haluaa opettaa 10-vuotiaalle lapselle sulkemalla hänet leikin ulkopuolelle? Lapsen ymmärrys ei vielä ole lähelläkään tällä tasolla ja silloin penkityksen merkitys kohdistuu enemmän itseen kuin peliin. Rakastuminen salibandyyn edellyttää ennen kaikkea yhteenkuuluvuuden tunnetta.

– Voisi ajatella, että joukkueensa pelissä-onnistujatkin nauttivat lajista enemmän, kun joukkuetoverikin pääsee aktiivisena toimijana jakamaan kokemuksen yksilön onnistumisesta. Kokemus onnistumisesta ja voittamisesta saa näin laajemman merkityksen. Valmentajan sulkiessa lapsen ulos leikistä, lapsi sekä kokee tulleensa irrotetuksi harrastuksestaan että menettää ne voittamista kehittävät kokemukset, jossa pelillisillä valinnoilla voidaan pyrkiä peli voittamaan, jatkaa Ramstedt.

Tarkoituksenani ei ole paaluttaa oikeaa tai väärää tapaa, vaan pikemminkin käynnistää keskustelu, jossa voittajia ovat lapset ja hieno lajimme. Aihe on hyvin laaja ja vaatisi varmastikin useita kirjallisia ulostuloja, jotta jokainen oleellinen kulma asiasta tulisi huomioiduksi.

Kirjoittaja Antti Seppälä on työ- ja valmennuskalenterinsa yhteensovittamisen kanssa ajoittain tuskaileva yrittäjä ja Classicin E2-joukkueen apuvastuuvalmentaja, jolla on pelaajataustaa mm. NST:stä ja Pirkkalasta sekä aikuisten valmennuskokemusta NST:n miesjoukkueen tiimidynamiikan konsulttina vuosilta 2006-08.

Pääkallo.fi
Pääkallo.fi
Jutun kirjoittajana Pääkallo itse.