”Ei harjoitella tarpeeksi”, vastaa Kyösti Lampinen, kun Helsingin Sanomien haastattelussa Tero Hakola kysyy häneltä, harjoitellaanko suomalaisessa huippusalibandyssa riittävästi.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa fysiikkavalmennukseen tai sen määrään. Aiheena se herättää ajoittain paljonkin keskustelua. Sen paikka ei kuitenkaan ole tässä. Edellä mainittu Kyösti Lampisen haastattelu ja siitä syntynyt kommentointi sen sijaan herättävät julkisestikin jaettavaksi kelpaavia ajatuksia.
Kirjoituksen tarkoitus ei myöskään ole kritisoida arvostetun ja kokeneen Kyösti Lampisen sanoja. Asemassaan urheiluvalmennuksen ytimessä hän on takuuvarmasti kerryttänyt suuren määrän tietotaitoa, jonka pohjalle hänen puheenvuoronsa rakentuu.
Kun Kyösti Lampinen toteaa, ettei Suomessa harjoitella tarpeeksi, ja viittaa esimerkiksi jääkiekkoilun kahteen päiväharjoitukseen, mistä loppujen lopuksi puhutaan? Kun peräänkuulutetaan suurempaa määrää, mihin sillä loppujen lopuksi pyritään? Onko kyse jostain ideaalitilanteesta vai pystytäänkö vaatimus harjoittelun lisäämisestä linkittämään tämänhetkisen salibandyn arjen realismiin?
Me valmentajat ja muut salibandytoimijat haluaisimme varmasti kaikki saada mahdollisuuden harjoitella lisää. Vaikka vähemmän onkin joskus enemmän, on tahtotilanamme varmasti saada edes hieman helpotusta ajan ja harjoittelun yhtälöön. Enemmän aikaa tarkoittaa enemmän mahdollisuuksia viilata nyansseja ja saada sen kautta pieniä etumarginaaleja. Lopulta urheilussa on kyse potentiaalin maksimoinnista.
Kehityskaarensa aikana salibandy on hakenut jatkuvasti omia polkujaan. Voimme varmasti todeta lajin muuttuneen suhteellisen paljon. Se on kulkenut ammattimaisempaan suuntaan harjoittelun määrästä aina laadunkin paranemiseen. Kirjoitan näin silläkin riskillä, että vastapalloon tulee 20 vuoden takaisia harjoitusohjelmia, jotta voidaan todistaa ennenkin tehdyn paljon ja kovaa.
Samaan aikaan salibandy on jo pidemmän aikaa tuonut vahvasti esiin jatkuvasti fyysisempää ja urheilullisempaa olemustaan. On julkaistu videoita kovista testeistä ja julkaistu niistä kertovaa dataa. Liiton urheilujohto ja maajoukkuevalmentajat ovat esittäneet puheenvuoroja, joiden pääviesti on ollut fyysisen suorituskyvyn ja urheilullisuuden parantaminen.
Herää vilpitön kysymys: miksi? Ovatko termit ”puuhelmipallo” ja ”h-kyykkä” todellakin jättäneet sellaiset arvet lajiväen mieleen, että ne nostavat tarpeen vakuutella lajin sisältävän myös kovaa fyysistä ydintä? Kun pelaajien painonpudotuksia mitataan x-määrällä voipaketteja, kertooko se lajin kehityksestä vai vain lajiväen omasta näkemyksestä lajia kohtaan? Keitä lopulta yritetään vakuutella? Ulkopuolisia potentiaalisia katsojiako? Vaiko sittenkin vakuutella omia tekijöitä, ikään kuin kannustaa heitä? Välittää viestiä, että ollaan kuitenkin tekemisissä vakavasti otettavan urheilun kanssa, ja että muiden panettelua ei kannata ottaa kuuleviin korviin.
Onko muilla vastaavan kokoluokan lajeilla, esimerkiksi pesäpallolla, tarvetta tuoda tasaisin väliajoin julki vastaavia näkemyksiä? Vai kestääkö sen lajin parissa itsetunto olla rehellisesti sitä, mitä ovat, ja rakentaa juttunsa sen varaan? Piileekö salibandyssa jokin valtava katsojapotentiaali, kunhan vain saadaan vakuutettua yleisö siitä, että tulemalla katsomoon, on mahdollisuus nähdä todella kovaa urheilua?
Toinen vilpitön kysymys liittyen harjoittelun määrään on: miten? Me salibandytoimijat tiedämme kaikki varsin hyvin ne realiteetit ja arjen toimintamallit, joiden kanssa olemme tekemisissä. Se, että laji on pieni ja toimii amatööristatuksella ei luonnollisestikaan voi koskaan olla tekosyy. Etenkin kun monia asioita voidaan parantaa, tekemällä ilmaiset asiat vielä hiukan paremmin.
Mutta konkreettisesti: mitä tarkoitetaan sillä, jos tavoittelemme isommilla resursseilla toimivien lajien toimintatapoja? Miten kahden harjoituksen päivä olisi lopulta järjestettävissä? Lähestyn tätä egoistisesti omasta näkökulmastani. Tätä kirjoittaessani vietetään valmentajan päivää. Savon Sanomissa julkaistun Outi Poikosen pääkirjoituksen mukaan Suomessa on 80 000 valmentajaa, joista 1200 toimii ammattilaisina. Luku kertoo paljon ja tuo perspektiiviä resurssikeskusteluun. Sitten ovat myös urheilijat. Millä konkreettisilla resursseilla mahdollistetaan pelaajien pääsy päiväharjoituksiin? Pystytäänkö palkkatulojen menetys kompensoimaan? Nämä ovat ilmiselviä kysymyksiä, joihin ei näköpiirissä ole konkreettisia ratkaisuja. Hyvinvoiva ja laadukas sarja vaatii myös kokeneempia pelaajia. Nuoret pelaajat ovat vielä kenties joustavia, mutta miten luomme suuremman harjoitusmäärän mahdollistavan ympäristön kaikille?
Ideaalien ja ihannetilojen tuominen julki on luonnollisesti tärkeää. Uskallus ajatella isosti on tärkeä osa kehittymistä, varsinkin kun se tehdään julkisesti. Toisaalta kun asioita linjataan näin, on pohdittava, vallitseeko johtotason ja suorittavan ruohonjuuritason kesken yhteinen ymmärrys.
Jos lopuksi vielä pysähtyy miettimään ydinviestiä tarkemmin, herää myös hieman populistinen kysymys: kuka hyötyy? Salibandyporukassa on varmasti aito halu monin eri keinoin kehittää lajia, yrittää pitää se liikkeessä osana muuttuvaa maailmaa. Siitä huolimatta tämä viestintästrategia (jos sellaisesta voidaan puhua) herättää kysymyksiä. Etenkin kun tätä pidempiaikaista ydinviestiä on päästy esittämään ilman kovinkaan napakoita jatkokysymyksiä. On linjattu, mutta lopulta ilman paljoakaan konkreettista, johon tarttua.
Siksi painokkaan viestin sijaan, liiton viestintä lajin fyysisyyden ja vaativuuden kautta näyttäytyy enemmänkin takatolpille tyhjiin syötetyltä mainonnalta. Sellaiselta, jolla loppujen lopuksi voikin olla aika tarkoinkin määritelty kohdeyleisönsä. Siitä kulmasta katsottuna kyseessä saattaakin siis olla aika hyvinkin onnistunut kampanja. Sellainen, jonka salibandyhalleille eksynyt, modernin ajan Don Draper olisi voinut tehdä.
Teksti: Mikael de Anna.
Kirjoittaja kuuluu tällä hetkellä TPS:n miesten edustusjoukkueen ja Italian miesten salibandyjoukkueen valmennukseen.