Blogit

Vieraskynä: Tuntemattomuudesta fanituksen kohteeksi – mikä salibandyssa vie mukanaan?

29.01.
2020
Blogit

Hirvihurmos ja salibandy ovat vieneet Noora Nurmisen mennessään. Kuva: Esa Jokinen

Noora Nurminen on löytänyt salibandyn ilosanoman ja kertoo siitä vieraskynä-kirjoituksessaan.

Joulukuussa 2012 kävelin sisään Jyväskylän Monitoimitalon ovista ja kiipesin ensimmäistä kertaa katsomoon. Alkamassa oli Salibandyliigan ottelu Jyväskylän Happeen ja Joensuun Josban välillä. Salibandy lajina ja Happee seurana olivat minulle täysin uusia. En ollut koskaan pelannut salibandya itse, enkä oikeastaan tuntenutkaan lajin parista ketään: salibandykatsomoon lähdin alun perin seuraksi äidilleni, joka oli löytänyt lajin uuden puolisonsa kautta. Peli alkoi ja päättyi, ja Happee piti sarjapisteet itsellään selvänumeroisesti – niin selvänumeroisesti, että joukkueen Hirvivaara-maalilaulu soi päässäni vielä seuraavinakin päivinä. Jokin nopeatempoisessa ja viihdyttävässä joukkuelajissa vei mukanaan jo tuona joulukuisena iltana, mutta silloin en osannut vielä kuvitellakaan, kuinka läheinen salibandysta, Happeesta ja Monitoimitalon katsomosta seuraavien vuosien aikana tulisi. Mikä salibandyssa sitten lopulta viehätti niin, että viikonloput ovat jo useamman vuoden ajan menneet katsomoissa ja ruudun äärellä paitsi oman seurajoukkueen myös muiden joukkueiden pelejä seuraten?

Yhteisöllisyys. Se tulee monella eri tasolla mieleen salibandysta puhuttaessa. Yksi suurimman vaikutuksen tehneistä asioista oman salibandyfaniuteni alkutaipaleella oli Happeen miesten liigajoukkueen sisältä huokunut yhteisöllisyys, joka näkyi ja tuntui katsomoon saakka. Yhteinen peli-ilo ei voinut olla hymyilyttämättä kokematontakaan joukkuelajien katsojaa. Viettäessäni katsomossa ensimmäistä kauttani 2012-2013 Happee jäi hienon kauden päätteeksi karvaasti neljänneksi toisen kerran peräkkäin, ja muistan elävästi sen hetken, kun summeri soi Monitoimitalolla viimeisen kerran tuolla kaudella. Mikään aiemmin penkkiurheillessa koettu pettymys ei ollut tuntunut yhtä raastavalta kuin Happeen joukkueen katsominen tuolla hetkellä, kun tyhjyys ja pettymys ottivat vallan yhteisen päämäärän jäätyä saavuttamatta. Silloin tiesin, että haluan kokea sen hetken, kun tuo itselleni jo tärkeäksi muodostunut joukkue voittaa jotakin suurta ja saa ansaitsemansa palkinnon. Kentältä ja joukkueen sisältä yleisöön saakka tuleva yhteisöllisyys – niin voiton kuin tappionkin hetkellä – sitouttaa katsojan joukkueen tarinaan ja siinä mukana elämiseen. Se jos mikä on omiaan koukuttamaan lajiin!

Toinen mielessäni salibandyyn liittyvä yhteisöllisyyden muoto on koko seuran sisäinen yhteisöllisyys. Jyväskyläläisenä salibandyfanina olen saanut kuulua Happeen Hirviperheeseen, jossa liigajoukkue suhtautuu yleisöönsä lämpimästi, avoimesti ja suurella arvostuksella. Lisäksi olen tutustunut yleisössä muihin hirvisydämellä varustettuihin katsojiin, joihin tuskin olisin ilman salibandya ja Hirviperhettä muualla elämässäni törmännyt. Hirviperheen muodostaman yhteisön kanssa on vuosien varrella koettu monia unohtumattomia hetkiä kotikentällä ja tehty useita mieleen painuneita fanibussireissuja milloin mihinkin päin Suomea Happeeta kannustamaan. ”Tää on meidän kaikkien yhteinen juttu”, kiteytti loukkaantumisen vuoksi kuluvan kauden jo päättänyt salibandylegenda ja Happee-kapteeni Mika Kohonen puhuessaan Jyväskylän Monitoimitalon yleisölle erätaukohaastattelussa tammikuussa 2020.

Myös muista seuroista löytyy sydäntä lämmittäviä esimerkkejä. Moninkertainen Suomen mestari Classic käyttää koko seuran toiminnassa Family-nimitystä, ja seuran sisäistä yhteisöllisyyttä parhaimmillaan edustavat myös ainakin Westend Indiansin ja LASBin kotipeleissä nähdyt junioreiden läpyjonot, jotka kotijoukkueen maalin jälkeen muodostuvat vaihtopenkin jatkoksi ja kiertävät pitkälle kaukalon ympäri. Joka kerta maalin juoninut kentällinen muistaa antaa läpyt koko joukolle viimeistä junnua myöten. Tuota näkyä on vaikea katsella hymyilemättä, ja sillä on epäilemättä suuri merkitys tulevaisuuden salibandytähdille ja -faneille.

Yhteisöllisyyden ajatusta on helppo viedä eteenpäin. Pian päädyin kotimaisen liigan lisäksi seuraamaan myös Suomen salibandymaajoukkueiden pelejä paikan päällä mahdollisuuksien salliessa. Tähän mennessä olen ollut paikan päällä kaksissa miesten ja yksissä naisten MM-kisoissa, kahdessa miesten MM-karsintaturnauksessa, EFT-turnauksessa sekä yksittäisissä Suomessa pelatuissa maaotteluissa. Näiden kautta olen päässyt osaksi myös maajoukkuefanien muodostamaa Suomi-yhteisöä, joka korostuu luonnollisesti erityisesti ulkomailla pelattavissa turnauksissa: muihin suomalaisiin törmätessä on helppo jäädä juttelemaan ja tekemään tuttavuutta myös yli kotimaan seurajoukkuerajojen. Suomi-yhteisöllisyydestä hieno osoitus oli sinivalkoinen fanikatsomo Prahan MM-kisoissa joulukuussa 2018. Kaikista laajimmassa mittakaavassa voi puhua myös eri maiden muodostamasta salibandy-yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä, jota on päässyt niin ikään aistimaan kansainvälisissä turnauksissa. On ollut hauskaa vaihtaa ajatuksia pelistä ja omista suosikkipelaajista muun muassa virolaisten, hollantilaisten ja australialaisten salibandyfanien kanssa. MM-kisoissa tiukkojen pelien jälkeen on vaihdettu onnitteluja ja kiitoksia eri maiden kannattajien välillä. Nämä voivat kuulostaa pieniltä asioilta, mutta fanin näkökulmasta ne luovat kansainvälisiin turnauksiin omanlaisensa ainutlaatuisen tunnelman.

Laji on lähellä katsojiaan. Tämä teema liittyy toki osaltaan yhteisöllisyyteen, mutta haluan silti nostaa sen esille vielä erikseen. Lajin läheisyyden katsojiin voi ymmärtää parillakin eri tavalla. Ensinnäkin salibandy on ehdottomasti sosiaalisessa mediassakin käytetyn hashtagin mukaan parasta paikan päällä. Yleisö pääsee seuraamaan pelitapahtumia lähes kosketusetäisyydeltä, jolloin pelin tempo ja tunnelma vievät ainutlaatuisella tavalla mukanaan. Ajan myötä katsomossakin oppii ymmärtämään, mitä pelaajat milläkin ilmauksella tarkoittavat kentällä kommunikoidessaan. Toisekseen salibandyssa pelaajat ovat varsin helposti samaistuttavissa ja lähestyttävissä. Tämä ilmiö ei rajoitu vain tiettyihin seuroihin, vaan on nähdäkseni koko lajin vahvuus. Omaa suosikkipelaajaa on helppo nykäistä pelin jälkeen hihasta ja pyytää nimmaria tai yhteiskuvaa. Maajoukkuepuolustaja Krister Savonen antoi tästä erinomaisen esimerkin Tallinnan MM-karsintaturnauksessa talvella 2018 kirjoitellessaan junioreille muutaman nimmarin erätaukolämmittelyn lomassa – ja pyytäessään poikia palaamaan luokseen pelin jälkeen, jotta voi kirjoittaa nimmarin myös heille, jotka eivät sitä tässä tilanteessa ehtineet saada. Jyväskylässä Happeen kotipelit kaudella 2017-2018 päättyivät joukkueen ja yleisön suureen yhteiskuvaan, jota otettaessa joukkueen ja katsojien oli helppoa kohdata toisiaan luontevasti. Suomen maajoukkueen parissa on myös järjestetty useita fanitapaamisia MM-kisojen ja voitettujen maailmanmestaruuksien yhteydessä. Niistä mainittakoon vaikkapa ennen Prahan vuoden 2018 MM-kisojen pudotuspelejä järjestetty Suomen joukkueen ja fanien yhteinen Alkulämpö-tapahtuma, joka jäi rentoudellaan ja lämminhenkisyydellään paitsi fanien, uskoakseni myös joukkueen mieleen.

Elämykset. Edellä mainituista teemoista päästään elämyksiin, joita salibandy yhteisöllisyyden ja lajin läheisyyden kautta katsojilleen tarjoaa. Vuosikymmenen vaihduttua muutama viikko sitten kokosin yhteen kuvakollaasiin ja Twitter-päivitykseen viimeisen seitsemän vuoden ajalta elämyksiä, joista olen päässyt nauttimaan salibandyn vuoksi. Päädyin luettelemaan kaksi paikan päällä koettua miesten maailmanmestaruutta, ikimuistoisen rankkareille venyneen naisten MM-finaalin kotikisoissa, neljä ulkomaanmatkaa, kymmeniä kotimaanmatkoja, satoja jännittäviä pelejä ja paljon hienoja kohtaamisia. Niin, ja sen suuren voiton, jota niin kovasti omalle suosikkijoukkueelleni neljänsien sijojen jatkoksi toivoin: Happeen Suomen mestaruuden täpötäydessä Jyväskylän jäähallissa keväällä 2014. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Melkoinen määrä kokemuksia sellaisen lajin parissa, jota en ole koskaan kaukalon sisäpuolella harrastanut, ja siinä juuri piilee salibandyn ja katsomokulttuurin hienous. Omalla kohdallani koen, että salibandyfaniuden syntymisen ovat mahdollistaneet osaltaan kaikki edellä käsittelemäni teemat. Niihin on jokaisen aloittelevan tai kokeneen penkkiurheilijan helppo tarttua, ja toivottavasti mahdollisimman moni löytääkin tiensä salibandykatsomoihin!

Salibandyfani Noora Nurminen on 23-vuotias suomen kielen opiskelija Jyväskylän yliopistosta.

Twitter: @Noora_Nurminen

Pääkallo.fi
Pääkallo.fi
Jutun kirjoittajana Pääkallo itse.