Sisäpalloilun lajiliitot iskivät vaikuttavan toivelistan tiskiin tammikuun lopussa.

Salibandy oli koripallon, käsipallon, lentopallon ja futsalin mukana julkistamassa keskustelupaperiksi nimettyä Treeni- ja pelipaikat kuntoon -kirjasta. Se nosti esille sisäpalloilulajien yhteiset olosuhdetarpeet koskien nimenomaan kunnallisia halleja.

Harjoitustiloista on pulaa ja siitä kärsivät erityisesti juniorit, varsinkin Etelä-Suomessa, jonne väki pakkautuu. He tarvitsevat lisää kohtuuhintaisia saleja, joita pystyvät tarjoamaan luonnollisesti parhaiten kunnalliset liikuntapaikat. Harraste- ja nuorisoliikunnan edellytykset täyttävän hallin liitot haluavat jok’ikiseen kuntaan. Tämän voi allekirjoittaa.

Huomio olosuhdepaperissa kiinnittyykin lajiliittojen vaatimuksiin koskien huippu-urheilua. Ensinnäkin liittojen mielestä koko maassa tulisi olla 2–3 kansainvälisen tason palloiluhallia, jossa on katsomopaikat 5000–6000 katsojalle. Tämä on ok.

Tossun pinta tuntuu nousevan kentän pinnasta kuitenkin siinä vaiheessa, kun kaikille pääsarjatason joukkueiden paikkakunnille vaaditaan vähintään yhtä minimissään 3000 katsojapaikan hallia, joka täyttää mitä moninaisempia ehtoja joka sivulla olevista katsomoista, vip- ja neuvottelutiloista sekä videotauluista lähtien. Pukuhuoneisiin tulisi mahtua yhtä aikaa koko joukkue tausta- ja huoltojoukkoineen sekä hierontapöytineen.

Ja jos liitoilta kysytään, hyvän pääsarjatason palloiluhallin yhteyteen kuuluu vielä monitoimitiloilla ja kuntosalilla varustettu harjoitushalli.

Luitte oikein: tällainen tulisi olla tulevaisuudessa kaikilla pääsarjatason joukkueiden paikkakunnilla.

Kun tiedetään nykytilanne – muissakin kuin salibandyssa – niin edellä mainitut asiat vaikuttavat varsin kaukaisilta. Nykyisin olosuhteet ovat monin paikoin pikemminkin lähempänä niitä harjoitushalleja, joiden tulevaisuudessa pitäisi olla areenoiden kyljissä.

Tämä tunnustetaan myös keskustelupaperissa: ”Katsojakapasiteettitavoite on erittäin kunnianhimoinen, mutta lajien ammattimaistumiskehityksen kannalta välttämätön. Korkea katsojakapasiteetti on yksi edellytys kansainvälisten seura- ja maajoukkueotteluiden järjestämiselle.”

Kolmentuhannen katsojan mittatikku kuulostaa sikälikin kovalta, että nykyiset, lähiaikoina Suomessa valmistuneet kiitellyt ja kehutut sisäpalloiluhallitkin imuroivat pääosin ”vain” noin 2500 hengen yleisön.

Yleisessä käytössä olevien liikuntatilojen yhteys kansanterveyteen on vielä perusteltavissa, mutta pääsarjaseurojen ammattimaistumisen tukeminen rakentamalla isoja katsomotiloja julkisin varoin ei ole helpoimmin päättäjille ja kuntalaisille myytävä argumentti.

Kuntatalous on monin paikoin kovilla. Väestön ikääntyminen kurittaa käyttötaloutta, ja sisäilmaongelmaisten koulujen ja terveyskeskusten uusiminen iskee investointeihin kovaa painetta.

Tulevaisuudessa urheiluhankkeet tarvinnevatkin myös yksityistä vetoapua, kuten esimerkiksi Joensuun Mehtimäelle tulevassa palloiluhallissa, jossa 10,3 miljoonan euron kustannuksista 2,7 miljoonan euron rahoitus tulee yksityisiltä yrityksiltä.

On selvää, että jotain saavuttaakseen tavoitteet on asetettava korkealle. Olosuhdepaperin etu on ehdottomasti se, että sisäpalloilulajit ovat siinä mukana yhdessä rintamassa yli liittorajojen. Se, missä kohtaa toiveet ja realismi kohtaavat, onkin kokonaan toinen juttu.