Suomalaisen salibandyn menestysseuroihin kuuluva Tampereen Classic täyttää lähipäivinä 30 vuotta. Wikipedian mukaan syntymäpäivä on 3.12., mutta luottakaamme Classiciin, joka juhlii kolmekymppisiään 5.12.
Jos mietitään joulukuuta 1990 verrattuna joulukuuhun 2020 suomalaisessa salibandyssa, niin ajat olivat kohtuullisen erilaiset. Kauden 1990-91 miesten liigajoukkueista yksikään ei pelaa enää liigassa. Pääsarjoissakin enää Divarissa esiintyvä Josba.
Joukkueiden nimetkin kertovat omaa tarinaansa: S.C. Tyly, S.C. Dalmac, BET (Blue Eyes Team), RuRu (Ruunien Ruunat), Synkkä Uhma, Manse United, Turbon Pallo, Roller Team ja olihan siellä tietysti SSV:kin. Suurin osa joukkueista kuulostaa korkeintaan lukioikäisten huumorijengeiltä ja sitä niistä suuri osa taisi ollakin. Seuraavalla kaudella mukana oli Jyväskylän Happee, joka on siitä lähtien pelannut liigatasolla.
Naisten puolella kausi 1990-91 oli liigassa yhden kierroksen sarja. Dalmacin naisten Suomen mestaruus irtosi yhdeksän runkosarjan ottelun jälkeen. Ajatelkaa: Suomen mestari yhdeksän ottelun jälkeen! Tuossakin sarjassa pelasi Happee, joka luopui naisten liigapaikastaan vuosia sitten. Suurin osa joukkueista on tuntemattomia, tosin viimeiseksi jäänyt Paksu Bertta herättää ainakin kysymyksiä.
Noin kymmenisen vuotta siinä meni jahka Veli Paloheimon polttareissa perustettu Classic oli ihan korkeimman tason seura. Kaudella 1998-99 se oli mukana naisten liigassa ja kaudella 2000-01 miesten liigassa. Miesten liigaan meni ajallisesti siis tasan 10 vuotta.
Yksi asia mitä Tampereen mahtiseurasta ei aina muisteta on se, että se on aina ollut vähintään hyvä joukkue sekä miehissä että naisissa. Paras se on ollut miehissä vasta viime vuodet, mutta vähintään keskitasoinen joukkue se on ollut jokaisella kaudellaan miesten ja naisten sarjoissa. Vai mitä sanotte tästä hyvin hämmentävästä tiedosta:
Classicin miesten tai naisten liigajoukkue ei ole koskaan jäänyt pudotuspelien ulkopuolelle. Huonoin sijoitus miehet ja naiset laskien on miesten 8. sija kaudella 2001-02 ja naisten 8. sija kaudella 2018-19.
Se kuulostaa ihan järjettömältä amatöörilajissa, jossa varsinkin molempien sukupuolten edustusjoukkueiden pääsarjatoimintaan satsaaminen on osoittanut haasteeksi pitkällä aikavälillä. Miesten ja naisten liigajoukkueet löytyy tällä hetkellä vain TPS:lta, Classicilta ja EräViikingeiltä. Jos NLB lasketaan niin myös Welhoilta ja Steelersiltä.
Joka tapauksessa seura onnistui luomaan naisissa menestysjoukkueen jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Nyt sama on onnistunut hitaammin myös miesten puolella.
Ensinnäkin vaaditaan kova työ huipulle nousemiseen ja vielä kovempi työ siellä pysymiseen. Sillä huipulla ollessa, sinne halajia on aina tyrkyllä, ja kaikki lepsuilu näkyy normaalia enemmän. Naisilla latu aukesi nopeammin, mutta miehissä Classic tarpoi 15 vuotta liigassa ennen ensimmäistä mestaruuttaan. Sen jälkeen se voittikin niitä heti neljä putkeen ennen viime kauden koronakriisiä.
Nyt kun on puhuttu ”superkaseista” ja muista, on hyvä muistaa, että liigajoukkueet ovat olleet aika hyvin vakiintuneita vasta noin kymmenisen vuotta. Ei kenenkään liigapaikkaa pidä laminoida, mutta tietysti menestyksekäs seuratoiminta vaatii myös aikaa, mitä moni ei ehkä ymmärrä. Hissiliikettä sarjataulukossa tai sarjatasojen välissä tekevät joukkueet harvoin saavuttavat koskaan mitään suurempaa.
Classic sai suurimman hehkunsa vasta kun se oli maan paras joukkue miehissä. Kentällä. Todellisuudessa se oli kokonaisuutta katsoen maan paras seura jo vuosina 2011-2015 ja etulinjassa nimenomaan seurojen kehityksessä. Se on suomalaisen salibandyn kannalta merkittävämpi arvo ja Pasi Peltolan olennaisin saavutus. Seura ei ole pysähtynyt ainakaan toistaiseksi mihinkään töyssyihin, vaikka esimerkiksi halliongelmista sellaisia uumoiltiin.
Vaikka tässä nyt puhutaan kärkipään seurasta niin tuskin valehtelee jos puhuu Classicista maan kaikkien aikojen seurana. Maratontaukossa se on naisten ykkönen ja miehissä kolmantena. Miehissä edellä ovat Happee ja Oilers, mutta eivät ne seurahistorialtaan ole yhtä vahvoja.
Voisi uhkarohkeasti heittää, että melko suuri osa 1990 perustetuista salibandyseuroista ei koskaan päässyt viettämään kolmekymppisiään erinäisistä syistä. Poikkeuksiakin onneksi on. Mutta se miten seuroja nykyisin hoidetaan, on esikuvien ansiota.
Frederikin laulussa Kolmekymppinen, kohdehenkilö nähdään jo ikäloppuna, ja kyllä kolmekymppinen salibandyssa on vähintäänkin kypsä kentällä ja seuratasolla. Molemmissa tapauksissa näitä rajapyykin rikkojia saisi tulla reilusti lisää ja toivottavasti tuleekin.
Onnittelut menestyksekkäälle kolmekymppiselle!