Urheilijoiden pituudesta riittänee puhetta aina, kun kilpaillaan paremmuudesta jollain tavoin fyysistä suorituskykyä vaativissa lajeissa. Onko pituus kuitenkaan salibandyssa erityisen merkityksellinen ominaisuus, vai löytyykö kristersavosille ja joonaspylsyille tulevaisuudessakin käyttöä huipputasolla?
”Millaisia ominaisuuksia huippupelaajalta vaaditaan? Kettunen arvioi, että pituuden merkitys ei ainakaan vähene. Hän ottaa esimerkiksi lentopallon, jossa yli kaksi metriä pitkien urheilijoiden liikkuvuus on samaa luokkaa kuin 190 senttisillä pelaajilla oli 15–20 vuotta sitten. ’Toivon, että salibandyssa olisi vielä tilausta monipuolisille pelaajatyypeille, mutta tässäkin lajissa ulottuvuudesta on valtavasti hyötyä. Pikkuhiljaa pelaajaprofiili varmasti muuttuu, ja pelaajat ovat isompia.”
Näin totesi miesten maajoukkueen entinen päävalmentaja Petri Kettunen Helsingin Sanomien henkilöjutussa (11.11.), joka osui Kettusen 50-vuotispäivän tienoille. Alle 170-senttisenä karpaasina hörppäsin tuota kohtaa lukiessani hieman aamukahvia väärään kurkkuun – vertaako Kettunen tosiaan salibandya lentopalloon puhuessaan pelaajien pituuden merkityksestä? Ja miksi hän on niin varma, että pelaajat ovat tulevaisuudessa isompia? Väite ei minusta tuntunut sopivan salibandyyn, mutta on Kettusella toisaalta yhtä pitkä kokemus lajista kuin minulla ylipäätään elämästä, joten mikä minä olen väittämään vastaan, ajattelin.
Viikon päästä sama juttu julkaistiin Aamulehdessä (17.11.), ja aloin miettiä pituusasiaa tutkimusnäkökulmasta: Miten voisin tarkastella pituuden merkitystä salibandyssa siten, että johtopäätökset eivät perustuisi pelkästään mielipiteisiin? Pienen pohdinnan päätteeksi totesin, että voisin yrittää yhdistää kaksi asiaa: Innebandymagazinetin vuosittaisen listauksen maailman parhaista pelaajista sekä IFF:n nettisivujen pelaajakortit, joissa mainitaan myös pelaajan pituus. Innebandymagazinet on listannut maailman parhaat pelaajat vuodesta 2005 lähtien (naisissa vuodesta 2007 lähtien), joten näin saisin 15 (13) vuoden mittaisen aikasarjan maailman kymmenen parhaan mies- ja naispelaajan keskipituuden muutoksesta.
Miesten kymmenen parhaan listauksista puuttuu vuosi 2014 – ilmeisesti jonkin järjestelmäuudistuksen vuoksi tuota listaa ei voittajaa lukuun ottamatta koskaan saatu julkaistua. Naisissa listauksia puuttuu valitettavasti useampi, eikä niitä löytynyt Innebandymagazinetiltakaan ”arkistointiongelmien” vuoksi. Yritän kuitenkin hieman pohtia pituuden muutosta myös naisten puolella löydetyn aineiston perusteella. Sekä naisten että miesten listoilta on poistettu niille yltäneiden maalivahtien pituudet, sillä pohdintani kohdistuu ainoastaan kenttäpelaajiin.
Entä jos asia onkin päinvastoin?
Aineiston perusteella vaikuttaa siltä, että miesten puolella pituus on itse asiassa hieman menettänyt merkitystään, vaikka keskipituuden erot ovatkin pieniä. Kuningas Mika I Kohosen valtakaudella eli vuoteen 2012 saakka maailman kymmenen parhaan pelaajan keskipituus oli yhtä poikkeusta lukuun ottamatta vähintään 182 senttiä ja lyhyin maailman parhaaksi valittu oli 184-senttinen Anders Hellgård. Ehkä Kohosen (189 cm) aikakauden huippusalibandyssa pituudesta oli siis etua – vuosien 2005–2012 top 10 -listojen kenttäpelaajista vain 24 % on alle 180-senttisiä.
Vuodesta 2013 lähtien maailman parhaaksi onkin sen sijaan valittu yli 180-senttinen pelaaja vain kerran: Kim Nilsson (193 cm) vuonna 2014. Listoilta voi toki nykyäänkin bongata myös yksittäisiä pitkiä pelaajia, kuten Alexander Rudd (196 cm), Robin Nilsberth (194 cm) ja Eemeli Salin (192 cm), mutta vakionimet kymmenen parhaan joukossa ovat Kohos-profiilin sijasta olleet Krister Savosen (172 cm) ja Alexander Galante Carlströmin (171 cm) kaltaisia pienikokoisempia ja ketterämpiä pelaajia. Vuosien 2013–2019 kenttäpelaajista alle 180-senttisiä on 44 %, mitä voi pitää jopa merkittävänä muutoksena aiempaan verrattuna.
Tuorein maailman parhaaksi äänestetty, Emil Johansson, on tasan 180 senttiä pitkä, ja myös kymmenen parhaan keskipituus on ollut viimeiset neljä vuotta aivan 180 sentin tuntumassa. THL:n mukaan suomalaisen miehen keskipituus vuonna 2017 oli 18–29-vuotiailla 180,8 cm ja 30–39-vuotiailla 179,3 cm, joten uskallan todeta, että maailman parhaat pelaajat eivät viime vuosina ole olleet erityisen pitkiä eikä pituudesta ei ole ollut erityistä hyötyä miesten salibandyssa. Kun otetaan huomioon se, että suomalaisten keskipituus kasvaa pikkuhiljaa sukupolvesta toiseen, niin onkin varsin mielenkiintoista, että salibandyn huipulla trendi vaikuttaa liikkuneen ainakin viime vuosina päinvastaiseen suuntaan.
Naispelaajat suhteessa hieman pidempiä
Kuten sanottua, naisissa listauksia puuttuu valitettavasti useampi, ja naisten osalta johtopäätökset ovatkin paljon hatarammalla pohjalla. Löytämäni aineiston perusteella voisi kuitenkin sanoa, että naisten salibandyssa pituuden merkitys on monitulkintaisempi kuin miehissä. Yhtäältä kymmenen parhaan naispelaajan keskipituus vaikuttaisi nousseen 2010-luvulla yli 170 senttiin, mutta toisaalta pisin maailman paras vuodesta 2011 lähtien on kuitenkin ollut 167-senttinen Anna Wijk, joka on hallitseva ykkönen ja sai kunnian myös vuosina 2014–2016. Muut 2010-luvun ykköseksi arvostetut eli Emelie Lindström (2011–2013) ja Veera Kauppi (2017, 2018) ovat kumpikin 165 cm pitkiä.
Monitulkintaisuudesta kertonee sekin, että Wijkin lisäksi ainoa vuodesta 2012 saakka listalla joka vuosi keikkunut nainen on häntä 11 senttiä pidempi Emelie Wibron (178 cm). Miehiin verrattuna vaikuttaisi kuitenkin siltä, että pituudesta saattaa naisissa olla huipputasolla hieman etua. THL:n vuoden 2017 tutkimuksen mukaan suomalaisen 18–29-vuotiaan naisen keskipituus oli 164,8 cm ja 30–39-vuotiaan 165,1 cm – alle 165-senttisiä pelaajia maailman kymmenen parhaan joukossa on 2010-luvulla ollut alle 20 %.
Aineistoissa omat tulkinnanvaraisuutensa
Aineistoni ei tietenkään ole täydellinen kuvaus todellisesta, vaan sitä tulkitessa täytyy muistaa muutama seikka. Ensinnäkin, Innebandymagazinetin listaus on lähinnä pienen toimittajajoukon ja maajoukkueiden päävalmentajien subjektiivinen näkemys maailman parhaista. Mutta toisaalta: miten ”parhautta” voisikaan mitata objektiivisesti? Esimerkiksi omasta mielestäni Peter Kotilainen (177 cm) on jo monta vuotta ollut maailman ykköspelaaja, mutta Innebandymagazinetin teettämällä listalla hän on ollut korkeimmillaan neljäs, ja raati on kieltämättä asiantunteva. Tuo lista onkin nykyään yleisesti hyväksytty salibandyn viralliseksi parhaiden listaukseksi, eikä Pääkallokaan tee omaa kilpailevaa listaansa vuosittain. Listan osuvuutta arvioidessa täytynee tosin ottaa huomioon myös se, että valinnat ovat historiallisesti painottuneet SSL-pelaajiin, koska ruotsalaisjulkaisun fokus on ymmärrettävästi siellä. Ruotsalaiset ovat keskimäärin hieman suomalaisia pidempiä, joten en usko, että Innebandymagazinetin listan keskipituudet olisivat ainakaan ”objektiivisesti parhaiden listaa” pienempiä.
Toiseksi, pelaajien pituustiedot on pääosin poimittu floorball.org-sivujen pelaajakorteista, eivätkä ne välttämättä ole ainoa totuus. Esimerkiksi Eemeli Salinin pelaajakortissa hänen pituudekseen kerrotaan 192 cm, mutta Classicin kotisivuilla hän on kolme senttiä pidempi. En kuitenkaan ottanut Saliniin yhteyttä ja kysynyt vieläkö hän kasvaa lisää, vaan tein aineistonkeruun systemaattisuuden vuoksi linjauksen, että käytän IFF:n pelaajakorttitietoja aina, kun niissä on pelaajan pituus mainittu. Puuttuvia tietoja metsästin sieltä täältä – esimerkiksi J-P Lehtosen pituus löytyi Helsingin Sanomien vanhasta jutusta ja Johannes Gustafssonin pituus uppsalalaisen ikämiesjoukkueen pelaajaesittelystä.
Mielessäni kävi aineiston luotettavuutta arvioidessani myös ilmiö, jonka mukaan lyhyehköt miehet ilmoittavat syystä tai toisesta pituutensa hieman yläkanttiin. Esimerkiksi Joonas Pylsyn pituudeksi floorball.org antaa 176 cm, mutta hänen kanssaan yhden kauden pelanneena en kyllä muista, että hän olisi ollut minua seitsemää senttiä pidempi. Pylsyn Wikipedia-artikkelissa hänen pituudekseen mainitaan 173 cm, ja sen alkuperäinen lähde on Classicin kotisivujen (nyt jo poistettu) pelaajaesittely – tätä pitäisin tarkempana mittana ”Pekalle”. Niin tai näin, aiemmin liian pienikokoiseksi kansainvälisille kentille arvioitu Pylsy on joka tapauksessa keskimääräistä lyhyempi pelaaja, mutta samalla myös ehdottomasti yksi maailman parhaista.
Monipuolisuuden puolesta
Palataan tutkimukseni alkuperäisen sytykkeen äärelle: Kettunen puhuu liikkuvuudesta ja ulottuvuudesta pelaajien pituuden merkitystä pohtiessaan. Liikkuvuuden on perinteisesti ajateltu olevan lyhyiden pelaajien heiniä ja ulottuvuuden pitkien. Kettusen argumentti tuntuu olevan, että tulevaisuudessa pitkistä tulee liikkuvampia, mutta lyhyistä ei tule ulottuvampia. En osaa arvioida, pitävätkö väittämät paikkaansa, vaikka esimerkiksi Aaro Astalan (193 cm) liikkuvuus vakuuttaakin ja uskon hänen tulevaisuudessa löytyvän maailman kymmenen parhaan pelaajan listalta. Mutta tartun vielä Kettusen toteamukseen ”tässäkin lajissa ulottuvuudesta on valtavasti hyötyä” kysymällä kahta tarkennusta: Onko salibandyssa ulottuvuudesta todellakin valtavasti hyötyä, ja mitä ulottuvuudella oikeastaan tarkoitetaan?
Onko ulottuvuus esimerkiksi verrannollinen siihen, kuinka pitkälle pelaaja ylettyy mailallaan siitä paikasta, jossa hän on? Silloinhan pelaaja voisi kompensoida lyhyyttään yksinkertaisesti joko pidemmällä mailalla tai liikkumalla lähemmäs paikkaa, jonne tulee yltää. Vai voisiko ulottuvuus olla vaikkapa pituuden, liikkuvuuden, räjähtävyyden, notkeuden, kevytrakenteisuuden, kehonhallinnan ja sijoittumisen muodostama yhtälö? Näin ajateltuna pituus on vain osa ulottuvuutta ja sillä saattaa lopulta olla varsin pieni merkitys. Ominaisuuksia miettiessäni mieleeni hiipii ajatus, että ehkä pituus jopa haittaa ulottuvuutta tietyissä tilanteissa, missä täytyy toimia mahdollisimman matalassa asennossa tai ahtaassa tilassa – salibandyssahan näitä tilanteita on, toisin kuin esimerkiksi lentopallossa.
Mielestäni aiheesta pitää keskustella faktoihin pohjaten, sillä pituus on yksi niistä ihmisen ominaisuuksista, joihin ihmisen itsensä on hyvin hankala vaikuttaa. Kettusen merkittävä rooli salibandyssa ennen, nyt ja tulevaisuudessa tuo mukanaan myös vastuuta punnita huolellisesti viestiä lajin suunnasta. En haluaisi, että yksikään valmentamani juniorijoukkueen pienemmästä päästä olevista pojista tai heidän vanhemmistaan tulkitsee entisen miesten maajoukkueen päävalmentajan ja lajin kansainvälisen kehitystyön aitiopaikalla toimivan auktoriteetin kertovan, että lyhyillä pelaajilla ei ole salibandyssa tulevaisuutta.
Tämän kirjoituksen valossa näin ei onneksi näyttäisi olevan, vaan huippusalibandyssa lienee jatkossakin tilausta Kettusen toivomille monipuolisille pelaajatyypeille.
—
Kirjoittaja on entinen liigapelaaja, joka toimii nykyisin apuvalmentajana F-junioreissa ja työskentelee väitöskirjatutkijana Aalto-yliopistossa.