Suomi kaatoi Ruotsin viime viikolla lukemin 8-3 ja 8-4. Perttu Kytöhonka avaa näkökulmassaan sitä miksi Ruotsi on tällä hetkellä Suomen perässä.
Suomi kohtasi Ruotsin kahdesti yllätysmaaotteluissa Eerikkilässä. Oma pätkäni Ruotsin valmennustiimin jäsenenä päättyi vuodenvaihteeseen, joten luonnollisesti seurasin mielenkiinnolla mitä muutoksia uusi “staffi” oli lähtenyt ajamaan sisään. Pelaamisessa oli näkyvissä luonnollisesti samoja elementtejä, mitä nähtiin jo Ruotsin kevään leirin sisäisissä harjoituspeleissä. Tällä kertaa Suomi oli kahdesti selvästi edellä niin tuloksessa, kuin peliesityksessä.
Kiitos 2019-2020 – oman sopimuskauteni huomioita ja painopisteitä
Hyppäämistäni Ruotsin valmennustiimiin ja pestin päättymistä on käsitelty aiemmin, joten sitä ei ole syytä taustoittaa tässä kohtaa enempää. Valmennustiimimme sisällöllisiin painopisteisiin, pelitapavalintoihin ja pelaajavalintoihin vaikutti taustalla mm. kaksi peräkkäin hävittyä MM-finaalia ja ylipäätään pelaaminen alle oman tason välierä- ja finaalivaiheissa. Mukaan tarkasteluun oli syytä ottaa jo vuoden 2014 MM-finaali, johon Ruotsi lähti suurena ennakkosuosikkina, mutta mistä Suomi teki ns. maalin pelin.
Kolme isoa johtopäätöstä, mitä haluttiin Helsinkiä kohti mennessä työstää:
1.Puolustuspelimallista oli syytä rakentaa toisaalta yksinkertaisempi ja toisaalta joustavampi. Tavoitteena oli luoda tietynlainen hybridi suomalaisesta, miespohjaisesta puolustuspelitavasta ja ruotsalaisesta aluepelitavasta. Tässä tavoittelemassamme puolustuspelimallissa puolustajat sekä sentteri toimivat perinteistä vahvemmalla miesvastuulla ja laiturit varsin perinteisellä alueellisella vastuulla. Enemmän kuin täsmäohjeille ja -vastuille, puolustuspelimalli rakentui periaatteille ja viisikon yhteistyölle. Tämä suosi tiettyjä nuoremman polven ruotsalaispelaajia (mm. Emil Nilsen, Oskar Hovlund, Hampus Ahren) ja osin pudotti pois kuvioista tai pienensi roolia joiltain kokeneilta pelaajilta.
Uudella puolustuspelimallilla pyrittiin luomaan kovempaa tila- ja aikapainetta Suomen hyökkäyspelille erityisesti viimeisellä kolmanneksella. Samalla tätä leireillä harjoiteltaessa luotiin omalle hyökkäyspelaamiselle uudenlainen haaste, joka kutsui käyttämään give n’ go -pelaamista.
2.Hyökkäyspelimallista kolikon kääntöpuolena haluttiin niinikään rakentaa yksinkertaisempi, joustavampi ja toisin kuin traditionaalisesti Ruotsissa oli toimittu – eli hyökkäyspelaamiseen rakennetaan useita eri “lähtöpelejä” ja kuvioita – halusimme rakentaa hyökkäyspelin muutaman periaatteen ympärille. Haaste valmiissa “set play” -kuvioissa esimerkiksi Suomea vastaan on, että miespohjaisen Suomen puolustuspelin reagointi eroaa voimakkaasti tavallisesta SSL-joukkueesta. Kärjistettynä – jos perinteistä 2-1-2 -puolustusta vastaan esim. Galante ja Enström kykenivät luomaan selkeitä 2v1 -tilanteita syvään, Suomea vastaan staattinen tilanne johti pelkästään kamppailutilanteisiin, joissa Suomen puolustajat ovat erittäin vahvoja. Halusimme lisätä erityisesti give n’ go -pelaamista.
Hyökkäyspelissä haluttiin rungoksi määritellä tietyt periaatteet, mutta jättää paljon tilaa pelaajien ja viisikoiden omille ratkaisumalleille. Aikaresurssin lisäksi yhtenä taustatekiijänä tällä haluttiin myös saada viisikot kommunikoimaan enemmän niin kentällä kuin kentän ulkopuolella.
3. Kolmas ajamamme muutos koski ennen kaikkea pallokontrollin korostamista. Suomen F-liigaan verrattuna SSL:ssä pelataan – yleisesti ottaen – hyökkäysalueella opportunistisemmin ja sen myötä peliväline vaihtaa omistajaa nopeammin. Suomea vastaan kansainvälisessä ottelussa tämä johtaa pitkiin pallottomiin jaksoihin. Korostimme aloitusvoittojen merkitystä erityisesti Suomea (ja osin myös Petri Kettusen johtamaa Tshekkiä) vastaan, pallolla vaihtamista ja ylipäätään suurempaa pallokontrollivastuuta. Järkeilimme, että puolustuspelin osalta emme ehkä pääse Suomen tasolle kv-pelikontekstissa, mutta hyökkäyspelaamisessa voisimme olla edellä.
Yksi hyökkäyspelin teemoista oli ymmärrys siitä, minkälaista riskitasoa mikäkin pelitilanne vaati. SSL:n huippuryhmät hakevat hanakasti maalipaikkoja – me pyrimme tuomaan mukaan pitkiä pallovaihtoja, joissa kuitenkin pidetään peli aloitteellisena ja ylläpidetään maalintekovalmius.
Oma sopimuskautemme päättyi koronapandemian takia ilman huipennusta ja jää arvoitukseksi miten tavoittelemamme asiat olisivat maksimaalisessa painetilanteessa onnistuneet. Meidän analyysimme mukaan olimme syksyllä 2019 varsin hyvässä vauhdissa prosessimme kanssa ja Suomessa pelattu EFT herätti paljon lupauksia ja toisaalta, kehityskohteet olivat varsin selkeitä.
Uusi valmennustiimi, uusi suunta? Miksi Suomi on niin paljon edellä?
Toisin kuin muut TOP4-maat, Ruotsi päätti MM-kisojen siirryttyä tehdä kesken kisaprojektin muutoksia valmennustiimiinsä. Olin ja olen itse niin ulkoradalla ruotsalaisesta salibandypolitiikasta, että osaltani on mahdoton analysoida sen suuremmin syitä, mutta koska muutos tehtiin, voidaan olettaa että suunnaksi haluttiin jotain muuta kuin mitä Hill ja valmennustiiminsä ajoi.
Ensimmäiset uuden staffin johtamat maaottelut tuottivat siis kaksi selkeää tappiota. En ole puolueeton analysoimaan sen tarkemmin muutosten toimivuutta ja toisaalta niin Suomen kuin Ruotsinkin onnistuminen mitataan lopulta MM-kisojen välierä- ja finaalivaiheessa. Suomen tämän hetken suosikkiasemaan on kuitenkin tiivistettävissä muutama syy.
1. Identiteetti hakusessa
Jan-Erik Vaaran Ruotsi (2012-2016 MM-kisat) pelasi vahvasti set play -mallisalibandyä, Hillin johtama Ruotsi halusi muuttua joustavammaksi jo Prahaa 2018 kohti mennessä ja otti vielä isompia askelia Helsinki 2020 -mielessään. Norden-Brottmanin -rakentama uusi suunta on vielä niin alkuvaiheessa, että ilmassa on paljon kysymysmerkkejä, mutta selkeästi esim. puolustuspelaamisessa on palattu vahvasti alueellisiin malleihin ja give n’ go -pelaaminen oli vähäisempää. Johtamisotteesta meidän on ulkopuolisina vaikea arvioida mitään, mutta Niklas Nordenin tullessa osaksi Hillin valmennustiimiä sen viimeisessä tapahtumassa, hän peräänkuulutti selkeyttä ja täsmäohjeita valmennuksen suunnalta – tämä oli osin ristiriidassa hakemamme ajatuksen kanssa, jossa pelaajille lisättiin vastuuta. Ruotsin pelaajavalintojen osalta olemme todennäköisesti viisaampia syyskuun alussa Suomessa pelattavan tuplamaaottelun jälkeen – Eerikkilässä nähtiin varsin paljon myös kirjoittajalle tuntemattomampia pelaajia.
Siinä missä Ruotsilla miesten maajoukkueen peli- ja johtamisfilosofia tuntuu hakevan uomiaan, Suomi on toiminut Nykyn, Kettusen ja uudelleen Nykyn johdolla määrätietoisesti ja johdonmukaisesti. Pelaajia on vastuutettu erittäin paljon ja viisikoilla on paljon sanottavaa omien valintojensa suhteen. Toisaalta tämä tekee mm. uusien pelaajien lopullisen murtautumisen MM-ryhmään erittäin haastavaksi, mutta toisaalta, identiteetti ja linja on selvä ja pelaaja tietää mitä häneltä odotetaan. Tästä on tiukassa paikassa suuri etu Suomelle.
2. SSL: pelikulttuurin homogeenisyys ja taktinen valmentajakeskeisyys – Suomi psykologisesti joustavampi?
SSL, ruotsalaiset joukkueet ja ruotsalaiset pelaajat voisivat hyötyä uusista tuulista erityisesti puolustuspelitapojensa kohdalla. Tällä hetkellä ruotsalainen huippupeli ei valmista pelaajia parhaalla mahdollisella tavalla kansainvälisiin otteluihin. Ne asiat, jotka toimivat ruotsalaisessa huippuottelussa, eivät toimi vastaavalla tavalla kv-pelissä. Suomen osalta, vaikka luonnollisesti pelin intensiteetti ja vaatimustaso nousee F-liigan välieristä MM-välierään siirryttäessä, itse pelin kuva on monessa mielessä lähempänä samaa. Suomalainen mj-pelaaja sopeutuu helpommin MM-huippuotteluun.
En osaa ottaa kantaa kumpi on absoluuttisesti parempi pelaaja – suomalainen vai ruotsalainen huippupelaaja. Useampi suomalainen huippupelaaja on esiintynyt SSL:ssä varsin tasapainoisesti, mutta Mika Kohosta lukuunottamatta varsinaisesta dominoinnista ei ole voinut puhua. Esim. Suomen maajoukkueen ykkössentteri Nico Salo ei noussut suuriin otsikoihin Ruotsissa, mutta MM-kisojen huipennusvaiheessa ei tällä hetkellä löydy laadukkaampaa keskushyökkääjää. Hyvyys on siis ennen kaikkea ympäristö- ja kontekstisidonnaista.
Ruotsalainen “set play” -lähestyminen (= useita valmiita hyökkäyspelikuvioita) toimii varsin mallikkaasti alueellisia puolustuksia vastaan – mm. yksi syy miksi ruotsalaisvetoinen Sveitsi tuottaa suorilla hyökkäyksillään vaikeuksia Ruotsia vastaan – mutta huonommin miespohjaista puolustusta vastaan. Toisaalta set play -mallivalmennus on pitänyt päätöksenteon ja vastuun siitä tukevasti valmennuksen käsissä. Suomalaisessa huippusalibandyssä vallalla oleva malli pelaajien voimakkaasta vastuuttamisesta on johtanut psykologisesti joustavampiin pelaajiin, jotka käsittelevät hankalia pelitilanteita paremmin kuin kilpailijansa. Peli on tämän myötä antihauraampaa* ja se kestää iskuja.
3. Kultaiset ikäluokat
Ruotsin 80-luvun lopun ikäluokat Kim Nilssonin, Johan Samuelssonin, Alexander Galante-Carlströmin, Rasmus Enströmin ja Robin Nilsberthin johdolla ovat asettaneet kovan kynnyksen hieman nuorempien pelaajien sisäänajolle ja isoille rooleille. Erityisesti hyökkäysketjuihin on ollut varsin haastava murtautua – Galantea ja Enströmiä tai toisaalta Nilssonia ja Ruddia ei ole helppo ohittaa. 94-syntynyt Albin Sjögren on ollut varsin yksinäinen oman ikäpolvensa edustaja ja hänkin on joutunut odottamaan vuoroaan suuressa roolissa varsin pitkään. Nyt kun Eerikkilässä Ruotsin joukkueessa oli mukana edellä mainitusta viidestä kokeneesta huippupelaajasta vain Johan Samuelsson, Ruotsi näytti varsin haavoittuvalta ja materiaaliltaan kapealta – mestari-ikäluokkien manttelinperijöitä ei ole jonoksi asti.
Suomella oli takavuosina päällä samankaltainen tilanne, josta oltiin – syystäkin – hieman huolissaan. Suomen huippupelaajat ovat laajalla rintamalla kuitenkin jatkaneet uraansa pitkään ja se on tuonut aikaa nuoremman polven pelaajille hypätä kyytiin. Lisäksi kokeneet pelaajat ovat toimineet vahvoina kulttuuriarkkitehteina ja soihdunkantajina – johtajuustyhjiötä ei ole päässyt syntymään. Jos hetki sitten pohdittiin, että Suomella loppuu Ruotsia nopeammin pelimerkit pelaajamateriaalin osalta niin nyt näyttää siltä, että joillekin pelipaikoille Suomelta löytyy useampia vaihtoehtoja. Osa näistä ulkopuolelle jäävistä marssisi isoihin rooleihin Ruotsin väreissä.
4. Salibandyliiton hauiksen näyttö
Suomen Salibandyliiton rakentamaa maajoukkuetie-systeemiä voidaan varmasti aiheestakin ottaa kriittiseen tarkasteluun, mutta on varsin kiistatonta, että Salibandyliitto on kyennyt omalla toiminnallaan auttamaan merkittävästi sen keskimääräisen juniorijoukkueen toiminnan laadun nostamisessa. Suomen Salibandyliiton valmennusjärjestelmä on selkeä, johdonmukainen ja siihen on panostettu paljon resursseja. Tältä osin – tuntematta syvällisesti Ruotsin mallia – Suomella on vuosien etumatka. Ruotsissa edellinen uudistusprosessi, jossa itsekin olin yhden tapahtuman verran mukana, jäi mitä ilmeisemmin piippuun osin muutosvastarinnan ja liiton kehitysosaston ihmisten vaihtumisen myötä.
Miten käy MM-kisoissa 2021?
Suomi lähtee merkittävänä suosikkina kotikisoihin. Joukkueen identiteetti on vahva, sillä on äärimmäisen kokenut ydin ja valmennusjohto joka tietää mitä haluaa ja hakee. Lisäksi MM-tasolle kykeneviä pelaajia on valmennuksen käytössä jopa historiallisen paljon. Välierät ja finaali ovat yksittäisiä pelejä, joten vahvaa kärkiosaamista omaava Ruotsi on aina mahdollinen voittaja – myös Sveitsillä on yllätyssaumansa. Ruotsilla ja myös Sveitsillä on _mahdollisuus_ voittaa, mutta todennäköisyydet ovat voimakkaasti Suomen puolella. Hyvä Suomi!