Salibandyssa on viime aikoina ollut pinnalla muutamia tapauksia, joissa pelaajien turvallisuutta koskevat kysymykset ovat lajijohtajien linjausten perusteella mielipideasioita. Demokratia on monessa asiassa hienosti läsnä salibandyssa, mutta turvakysymyksissä linjausten pitäisi olla lähtökohtaisesti selkeitä.
Ensimmäisenä pinnalle ponnahti suojalasikeskustelu nuorten MM-kisojen yhteydessä. Suomessa on pidetty kiinni siitä, että vuonna 1999 syntyneet ja sitä nuoremmat käyttävät suojalaseja läpi uransa. Se on jämäkkä ja järkevä päätös.
Nuorten tai aikuisten MM-kisoissa tällaista pakkoa ei ole, mutta Suomi pitää silti kiinni omasta linjastaan ja tietyn ikäiset pelaajat käyttävät laseja, vaikka ei olisi pakko. Tällainen linjanveto on hieno asia Suomen Salibandyliitolta, koska se asettaa ainakin omassa maassa kaikki tietyn ikäiset pelaajat samalle viivalle. Jotenkin voisi kuvitella, että lasien käyttö lapsesta pitäen auttaisi niihin totuttelussa.
Samaa linjakkuutta ei löydy IFF:ltä. Kisoissa suositellaan lasien käyttöä. Miksi näin on? Koska osa lajiliitoista vastustaa ajatusta suojalasipakosta, avasi Kansainvälisen Salibandyliiton pääsihteeri John ”Pi” Liljelund taannoin.
Heidän mielestään suojalaseja ei siis tarvita, vaikka aiheeseen liittyy aivan selkeästi terveysturvallisia ja vakuutusteknisiä puoltoja. Kansainvälinen lajiliitto ei kuitenkaan tee asialle mitään, koska kaikki kansainväliset kysymykset tuntuvat olevan sellaisia, että ketään ei voida pakottaa säännösten alle.
Ilmeisesti kyse on mielipideasian lisäksi siitä, että Suomi ei kehittyneenä salibandymaana voi ”holhota” muita, mutta tässä päästään taas siihen, että turvallisuuskysymyksessä tällaista tilannetta ei pitäisi edes syntyä. On lajiliiton tehtävä hoitaa asia.
Toinen esimerkki löytyykin sitten kotoisasta F-liigasta. Viikonloppuna puhuttaneen Nemo Sipilän loukkaantumisen jälkeen selvisi, että salibandyn liigaotteluissa ei tarvitse olla lääkäriä paikan päällä. Ensiaputaitoinen riittää nykysäännösten mukaan, mikä nyt on tietysti hyvä peruslähtökohta.
Samaan aikaan voi hyvin nostaa esiin sen, että pelaajien turvallisuuteen liittyen hallien kaukaloiden ja seinien väliset turvavälit vaikuttavat olevan puutteellisia liigakaukaloissa. Turvallisuusasioissa on käsittääkseni aika helppo tehdä selkät linjaukset kaikkien noudatettavaksi. Siksi tämä F-liigan toimitusjohtajan Kimmo Nurmisen Ylelle antama lausunto nostattaa kulmakarvoja:
”- Urheilijoiden terveydestä täytyy pystyä huolehtimaan ja siinä olosuhteet ovat isossa roolissa. F-liigassa vauhti on noussut urheilullisuuden myötä todella merkittävästi, ja se on yksi asia, mikä meidän on turvallisuuden suhteen huomioitava esimerkiksi riittävillä turvaetäisyyksillä seinästä kaukalonlaidan ulkopuolella.
– F-liiga on toiminut tähänkin mennessä seurojen kanssa yhteistyössä yhdessä asioita linjaten. Keskustelemme varmasti siitä, pitäisikö meidän tehdä vielä enemmän kuin tähän asti olemme tehneet.”
Ei tästä aiheesta nyt oikeasti tarvitse varsinaisesti keskustella seurojen kanssa. Liiga määrittää turvavälit ja turvallisuuskysymykset itse ja joukkueet noudattavat niitä. Mitä tulee siihen, että onko jokaisessa pelissä lääkäri niin sekin on kyllä F-liigan linjattavissa, ja tuskin mikään mielipideasia. Se on kuitenkin vähän hankalampi kysymys käytännön kannalta ja voi hyvin ajatella, että lääkärin tilalla olisi esimerkiksi sairaanhoitaja tai muu ensihoidon ammattilainen. Keksin kuitenkin aika paljon turhempiakin asioita, joihin liiga on osannut määrittää tiukat ehdot kuin kyseiset kysymykset.
Aina on niitä ihmisiä joiden mielestä turvavyö on turha ja hyysäämistä, vaikka se on kiistatta pelastanut monien ihmisten hengen. Onko siis turvallisuuskysymyksissä tosiaan huomioitava kaikkien näkemykset?
Omasta mielestäni nimenomaan kansainvälinen lajiliitto, kansallinen lajiliitto ja liiga asettavat ne ehdot, joita tulee noudattaa osallistuakseen salibandyn pelaamiseen. Turvallisuuteen liittyvät säännöt eivät saisi olla asioita, joista tarvitsee käydä erillinen keskustelu, ja pelaajien turvallisuuden pitää olla peruslähtökohta pelaamiselle ylipäänsä. Sitten jos puhutaan vaikka ”fyysisen pelaamisen rajoista” niin siinä on jo eri tavalla liikkumavaraa näkemyksille, ja ymmärrettäviä alueellisia eroja.
Ikävien tapahtumien sattuessa aloitetaan usein syyllisten etsintä ja silloin pohditaan sitä kuka on vastuussa. Tätä kannattaa liittojen ja liigojen pohtia ihan tosissaan silloin, kun tehdään turvallisuuuteen liittyviä säädöksiä, sillä kysymys ei tunnu enää yhtä mukavalta, jos MM-pelaaja sokeutuu MM-finaalissa tai törmää seinään vakavin seurauksin liigakaukalossa.