IFF ilmoitti viime viikonloppuna, että ensi talvena pelattavissa, vuoden 2022 MM-kisojen karsinnoissa käydään aiemmasta poikkeavalla formaatilla. Otteluiden kesto on 3 kertaa 15 minuuttia ja joukkueiden kokoonpanot koostuvat 17 pelaajasta ja 5 toimihenkilöstä.
Kirjoitimme Complex Floorball -blogissa aiheesta syksyllä 2018, kun peliaika-asia ja pienemmät kokoonpanot olivat viime kerran laajemmin esillä. Nyt pienen tauon jälkeen formaattia ollaan tuomassa uudestaan käytäntöön. Tosin U19-naisten MM-kisoissa osa otteluista pelattiin lyhennetyllä peliajalla.
IFF ei perustellut tiedotteessaan asiaa enempää, kuin että koronapandemian myötä vähäiseksi jääneiden kansainvälisten otteluiden vuoksi tätä on nyt kokeiltava tulevissa MM-karsinnoissa. Mihin kokeilu liittyy tai mitä kokeilulla halutaan saada aikaan, se ei käynyt tiedotteessa ilmi.
Suomessa vastaava kokeilu tehtiin kaudella 2019-2020 Suomen cupin yhteydessä. On jäänyt epäselväksi, kerättiinkö tuosta kokeilusta dataa ja jos, niin minkälaisiin lopputuloksiin on päädytty. Voi olla, että koronapandemialla on tämän kanssa tekemistä.
On ilmeistä, että koronapandemia on vaikuttanut, etenkin kansainväliseen salibandyyn. Peliformaatin muuttaminen pandemiaan vedoten sen sijaan vaikuttaa hieman kömpelöltä.
Kokeiluherkkyyden ja etenkin tämän aiheen jälleen pinnalle nousemisen myötä voisi ajatella, että IFF näkee lajin olevan jossain sellaisessa tilassa, että sille pitää tehdä jotain. Tästä tulee mieleen lääketieteellisestä etiikasta ja Nicholas Nessim Talebin kirjallisuudesta tunnettu termi iatrogeneesi. Määritelmällisesti se tarkoittaa: ”hoitoperäisen tai hoidosta johtuvan epäsuotuisan tilan aiheuttamista potilaalle”. Lääketieteellinen etiikka on vakava asia, jota ei ole syytä asettaa humoristiseen valoon. Mutta tässä kontekstissa asian voisi muotoilla niin, että IFF on lääkäri ja laajempi salibandy-yhteisö on potilas.
Vaikka IFF on kenties perääntynyt ainakin julkisesti visiostaan olla osana olympiakisoja, ajaa sitä edelleen selkeästi jokin vimma tehdä lajista paremmin soveltuva erilaisiin moniurheilutapahtumiin. Tavoite on ymmärrettävä ja siinä on varmasti vilpittömät ja hyvätkin aikeet. Kuitenkin tarve kokeilla tätä formaattia tulevissa karsinnoissa on erikoinen, etenkin kun otetaan huomioon se, että IFF:llä on formaatista jo kokemusta nimenomaan 2017 Maailmankisojen kautta. Monilajitapahtumat ovat oma juttunsa, joten on vaikea nähdä, miksi MM-karsintoja on lyhyellä varoitusajalla lähdetty muuttamaan.
MM-kisoja ajatellen sillä ei ole kovinkaan suurta merkitystä, pelataanko karsinnat milläkin formaatilla. Tasoerot lajin parhaiden ja heikoimpien maiden välillä ovat massiivisia, huolimatta siitä, onko peliaika 5 minuuttia tai 60 minuuttia. MM-karsintojen tasoerot joka tapauksessa altistava lajin otsikkotasolla melko huonoon valoon. Konseptina nykymuotoiset karsinnat ovat osoittautuneet varsin kehnoksi ideaksi ja siksi on vaikea keksiä miksi formaatin muutos olisi kovinkaan relevanttia.
Jos mietitään koronapandemian kautta, niin karsintojen peliajan lyhentäminen on jopa erikoinen ratkaisu, sillä nyt jos joskus usea lajin parissa pakollista taukoa pitänyt tarvitsee mahdollisimman suuret peliminuutit. Lisäksi valitettava totuus on se, että iso osa karsintoihin osallistuvista maista kustantaa matkansa itse, joten tätäkin kautta ajateltuna ratkaisu on erikoinen. Olisi mielenkiintoista tietää pieneneekö maiden maksama osallistumismaksu peliajan lyhentämisen verran.
IFF:n kilpailuvastaava Sarah Mitchell totesi tiedotteessa karsintojen olevan hieno mahdollisuus kokeilla ja kerätä tietoa ja palautetta. Kaksissa viime karsinnoissa mukana olleena on vaikea nähdä, että karsintapelejä tultaisiin analysoimaan kovinkaan tarkasti ja sitä kautta kerrytettäisiin merkittävää dataa ja tietoa. Mikäli osallistujille annetaan karsintojen päätteeksi täytettäväksi kyselylomake, saadaan tällöin vastauksia kyselylomakkeeseen
Laajemmin karsintojen peliformaatin säätäminen sen sijaan herättää edelleen kysymyksiä siitä, mikä on IFF:n kokonaiskuva lajin suhteen. Kuten varmasti koko lajiyhteisö, sekin haluaa nähdä kilpailullisemman kansainvälisen tason. On kuitenkin varsin vaikea visioida sellaista lähitulevaisuutta, jossa maiden väliset voimasuhteet olisivat nykyisestä poikkeavat. Lajin taso neljässä kärkimaassa on yksinkertaisesti merkittävästi edellä. Siksi IFF:n olisi hyvä utopististen tulevaisuusvisioiden sijaan miettiä edellytyksiä sille, miten lisätään kilpailua sinne, missä sitä jo on. Ja päinvastaisesti pitäisi kyetä poistamaan kilpailua sieltä, missä sitä ei ole.
MM-karsintojen ajatus oli varmasti monella tapaa hyvä. Kenties ajatus oli, että usea maa yhdessä turnauskaupungissa voisi tarjota mainion foorumin vaihtaa ajatuksia, kenties saada kulloiseltakin paikalla olevalta lajin suurmaalta jotain ajatuksia. Varsinainen totuus on kuitenkin hyvin toisenlainen. Ajatustenvaihto tapahtuu hotellin aulassa tai hallissa, jossa ennen ja jälkeen pelien toisensa löytävät ne, joiden haasteet ja tarpeet ovat samankaltaiset.
Olen itse kaksien karsintojen aikana käynyt lukuisia erittäin hyviä keskusteluita ja arvokkaita eri pienempien maiden edustajien kanssa. On ollut mielenkiintoista kuulla, miten Unkarissa sarjatoimintaa on pyritty kehittämään, miten Belgiassa on yritetty saada uusia lajin pariin ja miten Islanti on hoitanut oman maajoukkuetoimintansa. Ajoittain on herännytkin kysymys, että tietääkö myös IFF samat asiat. On hyvin mahdollista, että tietävätkin, mutta toiminta on ristiriidassa. Kaikkien keskusteluiden yhteisesti jaettu lopputulema on ollut siinä, että pitäisi saada lisää kilpailullisia pelejä. On siksi ironista, että suurin osa karsintapeleistä pelataan joukkueiden välillä, joiden ei kuuluisi kohdata.
On selvää, että lajin yksi ongelma on siinä, että 5v5 -pelaaminen on monessa maassa vaikea järjestää olosuhteiden ja hallien puuttumisen vuoksi. Siinäkin kohtaa olisi lopulta mietittävä, pitäisikö salibandylla olla jokin toinen versio nykymuotoisen salibandyn tilalla. Se on täysin oma keskustelunsa, mutta joka samalla herättää kysymyksen IFF:n tilannekuvasta. On vaikea nähdä, että 5v5 -salibandyn haasteet ratkeavat lyhentämällä peliä, tai kaventamalla joukkueen kokoa lopulta melko kosmeettisesti. MM-karsintojen kohdalla lyhyempää peliaikaa on vaikea perustella sillä, että se olisi tv-tuotteena paremmin ohjelmistoon sopivaa.
Tämän kirjoituksen idea ei ole herättää huolta lajin pienempien maiden kohtalosta. Mutta viime kädessä pyramidin kärkeä määrittää pitkälti sen alla olevat tasot. Kansainvälisen kilpailun tasoa voimme nostaa ainoastaan luomalla edellytykset sille yksittäisten sääntötuunausten sijaan.
Siksi otsikon mukaisesti: IFF, primum non nocere – ”ennen kaikkea vältä vahingoittamasta potilasta”
Lopuksi. Koska kritisointi ilman parannusehdotuksia on liian helppoa, heitän tähän loppuun oman karkean ajatukseni kansainvälisen toiminnan tulevaisuutta ajatellen.
MM-kisat ilman erillisiä karsintoja.
– 2 vuoden välein
– A-taso top 8-maat
– B-taso 9-16-maat
– C-taso 17-24 maat
– D-taso 25-32 maat
Kisojen yhteyteen:
– Valmennusseminaareja
– Liittotason työskentelyyn liittyviä seminaareja
– Erotuomariseminaareja
Edut:
– Kansainvälinen salibandy kokoontuisi samaan aikaan
– Kilpailullisia pelejä oman tasoisia joukkueita vastaan
– Ajatusten vaihtoa eri toimijoiden välillä koulutuksen muodossa
Haitat:
– Itse en keksi. Mahdollisesti tämän tekstin lukija keksii
Mikael de Anna
Kirjoittaja on entinen Italian salibandymaajoukkueen päävalmentaja.