Helsingin Sanomat julkaisi aiemmin viikolla hyvän artikkelin ilmaveivaamisesta, joka liitettiin erityisesti salibandyrankkareihin.
Artikkeli huomioi aivan oikein, että rankkareissa on nähty paikoitellen irvokkaita veivimaaleja sen jälkeen kun pallo sai mennä rankkareissa myös taaksepäin, jos pelaaja liikkuu eteenpäin samalla. Huippupelaaja Miko Kailiala antoi aiheesta aiheellista kritiikkiä.
Rankkarisääntöä muutettiin osin siksi kaudelle 2018-19, että My Kippilän rankkarimaalia ei aikoinaan vuoden 2015 MM-finaalissa hyväksytty, koska pallon nähtiin menneen taaksepäin. Kyse oli yhtä lailla siitäkin, että rankkareiden tuomitsiminen oli muodostunut todella vaikeaksi tuomareille, ainakin nopeasti tehtävien harhautusten osalta.
HS:n vanhan artikkelin linkeistä löytyi myös haastattelu, jossa Salibandyliiton erotuomarivaliokunnan tuolloinen puheenjohtaja Jouni Kääriäisen kommentoi, että rankkarisäännön muuttamista pitäisi pohtia, koska ilmaveiviä ”ei ollut olemassa” kun rankkarisääntö aikoinaan luotiin salibandyyn. Joka tapauksessa ilmaveivi ja rankkari elivät ihan hyvin keskenään noin 20 vuotta ennen muutosta.
Olisiko sääntöä tarvinnut muuttaa? Ei olisi. Kyse oli vain siitä, että julkinen paine kasvoi hiukan salibandyn ollessa polttopisteessä Suomessa pidettyissä MM-kisoissa. Paine oli kuitenkin suhteellisen vähäistä. Nytkään muutosta ei ole pakko tehdä takaisin, mutta oletettavasti näin käy kun asia oli HS:n jutussa esillä.
Rankkarit eivät ole itse pelin osalta erityisen ratkaisevassa roolissa. Olen silti sitä mieltä, että ennemmin pitäisi kitkeä pois veivirankkarit kuin helpottaa niiden tekemistä entisestään. Vahvaa mielipidettä säännöstä ei ole kumpaankaan suuntaan, sillä asia lopulta koskee hyvin pientä osaa rankkareista. Se vain pitää lisätä, että aiempi sääntö oli hyvä luodessaan kenttäpelaajalle haasteen liikuttaa palloa eteenpäin korostaen täten pelaajan henkilökohtaista taitoa.
Mitä tulee itse ilmaveivaamiseen niin normaaleissa pelitilanteissa niitä ei oikeastaan edes näe. Nykyisin on niin vähän tilaa ja aikaa huipulla, että varsinaiset pelitilanteista syntyvät ilmaveivimaalit ovat todella harvinaisia. Peli siis itsessään on kitkenyt ne pitkälti pois, eikä niitä sinällään tarvitse rajoittaa mitenkään.
Jokunen ehkä muistaa, että samalla kun rankkarisääntöä muutettiin, otettiin käyttöön muutama muukin sääntö. Surullisen kuuluisa aktiivisuussääntö pyrkii aktivoimaan siihen, että pelaajien pitäisi liikkua nopeammin pallon kanssa pois oman maalin takaa. Ainakaan äkkiseltään ei löytynyt uutista, että tätä sääntöä olisi kumottu, mutta aika vähissä ovat olleet siitä tuomitut vapaalyönnitkin.
Mitä muuta tuli jopa erityistarkkailuun kaudella 2018-19? Se, että pelaajat toimivat ”oikein” aloituksissa. Kolme melko vähäistä sääntömuutosta, joista kaksi liittyy vieläpä tilanteisiin joissa peli ei ole käynnissä niiden alkaessa, kuten aloitukset ja rankkarit. Nämä kolme olivat ainakin näkyvimmät muutokset.
Aloituksiin liittyvä hinkkaaminen esimerkiksi aladivareissa oli lähinnä surkuhupaisaa toimintaa. Samana vuonna tuli myös oikein hyviä sääntöviilauksia.
Oikeastaan päästään siihen mitä salibandy on tai mitä se haluaisi olla? Viihdyttävä, nopea, dynaaminen ja taitoon nojaava
fyysisesti pelaajia haastava viisikkopeli. Ohessa vain subjektiiviset arviot.
Suuri osa lajin säännöistä on tehty aika lailla hyvin ihan alunperin. Toisin kuin Kääriäinen haastattelussa antoi ymmärtää, lajin sääntöjä ei tarvitse pohtia ilmaveivin vuoksi, vaan ilmaveivin tekijöiden pitäisi pystyä mukautumaan lajiin siten, että sen tekeminen onnistuu lajin sääntöjen puitteissa.
Jos tuomari ei silmällä näe, että meneekö pallo rankkarissa eteen- vai taaksepäin niin koettakoon se pelaajan taitoeduksi. Emmehän me vieläkään tiedä 100% varmasti menikö Geoff Hurstin laukaus viivan yli 1966 MM-finaalissa. Kaikkea ei voi nähdä ja se on vissi totuus joukkueurheilussa. Videoinneilla ja muilla apuvälineillä voi tehdä osansa, mutta monet muut lajit ovat osoittaneet, että kysymys ”oikeassa olemisesta” ei ole kaikkien apuvälineidenkään avulla aina simppeli.
Tästä taas päästään siihen, että nykyisin tai viime vuosikymmenellä päättävässä asemissa oleva tai ollut salibandypolvi teki aikoinaan ison työn siinä, että se taisteli imagotasolla lajin uskottavaksi peliksi muiden palloilulajien joukkoon. Miksi päättäjien puntti tutisee nykyisin herkästi jos vaikkapa ulkoapäin koetaan jokin lajiasia hankalaksi?
Onko salibandyn epäilys itseä kohtaan siitä johtuvaa, että olympiaovet eivät ole heti auenneet tai katsojamäärillä suosio ei ole räjähtänyt odotetunlaisesti? Onko tähän tosiaan vastaus 4 vs 4 -pelaaminen, lyhyempi peliaika ja sirkustemput rankkareissa?
Lajissa on oikeita ongelmia, kuten olosuhteet ja pelaajien turvallisuus, ja en nosta näitä vähätelläkseni muita muutoksia. Niiden suhteen kuitenkin tarvittaneen sääntömuutoksia ja muitakin päätöksiä.
Nämä ovat peliin ja pelaajien fyysiseen evoluutioon perustuvia seikkoja. Viihdyttävyysongelmiin löytyy myös vastauksia esimerkiksi roikkumisen ja painimisen vähentämisellä linjausten avulla. Ne eivät ole taikatemppuja, kuten Klaus Koskela vuoden 2015 HS:n haastattelussa kuvaili ilmaveiviä.
Ruotsalaiset kehittivät mainion viisikkopelin 1970-luvulla ja vaikka sitä tulee tarpeen vaatiessa modernisoida ihan sääntöjenkin puitteissa, niin sen identiteetillinen muuttaminen olisi iso virhe. Nykyinen lajin heikko itsetunto vaikuttaa lähinnä huvittavalta. Itse pelin suhteen usko tuntuu horjuvan liian herkästi.
Erityisesti te jotka puolustitte salibandya läpi alkuvuosikymmenten: älkää myykö sen identiteettiä pienen ulkoisen paineen takia.