Salibandyväki joutui lukemaan jälleen ikäviä madonlukuja, kun lajin tuoreimmat rekisteröityjen pelaajien määrät julkaistiin.
Ei ole tarkoitus hakata lajia yhtään enempää, sillä salibandy on sisäpalloilulajina joutunut kärsimään koronan aiheuttamista suluista enemmän kuin moni muu pallopeli. Laskusuhdanne on ollut luonnollista koronaviruspandemian aikana, mutta laskeva trendi alkoi jo ennen sitä.
Jos lukuja katsoo laajemmin niin nyt julkaistu 47 134 ei ole toki kauden lopullinen lukema. Jos siihen lasketaan viime kauden tapaan vielä noin +2000 loppukaudeksi lisää, niin lukema jää joka tapauksessa alle 50 000. Alle 50 000 rekisteröitynyttä pelaajaa salibandyssa on ollut viimeksi mitattuna vuonna 2012 (49 369).
Historiallinen mittaaminen on myös ongelmallista, sillä pakkaa on sekoitettu erilaisilla laskutavoilla. Sen takia on puhuttu esimerkiksi lisenssipelaajista, rekisteröityneistä pelaajista ja pelipassipelaajista. Vuoden 2018 lukemaa 69 080 voi pitää kyseenalaisena, koska silloin laskutapaa muutettiin liitolle suotuisaksi.
Kun Kari Lampinen tuli liiton toiminnanjohtajaksi 2015 niin hän julisti, että silloinen lisenssimäärä (n. 52 000) on tuplattavissa. Se oli jo melko populistista puhetta, mutta Lampisen aikana tehtiin myös kaikki mahdollinen, että luvut näyttävät hyviltä. Nyt ne eivät näytä. Päinvastoin pudotus näyttää paljon karummalta juurikin vääristelyn vuoksi.
Luvut siis nousivat käytännössä vuoteen 2018, jonka jälkeen seurasi laskua, jota korona on vain vauhdittanut. Harrastepelaajien määrä on arvoitus, mutta vuoden 2010 tutkimuksen perusteella niitä oli 350 000-400 000 Suomessa. Ehkäpä tästäkin saadaan jonain päivänä tuoreempaa tietoa.
Miksi lisenssipelaajien määrän nousu on muutenkin ollut liiton pääagendana pitkään ainakin ulospäin? Simppeli vastaus on tietysti se, että sen oma painoarvo on kasvanut sen myötä. Se on myös tukitilanteissa ensimmäisten joukossa jakovuorossa.
Jos mietitään asiaa siltä kannalta, että esimerkiksi erittäin tärkeään asiaan eli olosuhteisiin ei ole lajin sisältä onnistuttu panostamaan kovin hyvin vuosikymmenten aikana, niin eikö se kuitenkin kuuluisi lajin kasvaessa pakettiin pelaajien kannalta? Silloinhan lajissa on ollut jopa liikaa pelaajia varsinaiseen infraan nähden. Mihin hyöty on mennyt maksavan pelaajan kannalta ja onko lajin alueellinen vaikuttavuus ollut tarpeeksi hyvällä tolalla?
Olosuhde- ja kasvuasioissa on luotettu aikoinaan osin siihen, että kun lajin parissa varttuneet ovat päättävissä paikoissa, ja tietyssä iässä, niin se tuo lajille automaattisesti lisää rahaa. Ehkäpä korjaa olosuhdepulmiakin. Näin ei ole käynyt, mikä ei sinällään ole ihmeellistä.
Voi kysyä onko lisenssimäärä olennainen asia pelaajien kannalta? Se ei ole harrastajan kannalta olennainen asia, jos tilanne ei ole sellainen, että pelaajia ei enää ole tarpeeksi tietyllä alueella. Jollain alueilla on jo tätä ongelmaa.
On siksikin erikoista, että liiton sisälle on luotu eliittiklubeja, näitä FBA-seuroja, maajoukkuetietä, ja muuta kallista toimintaa, joka vain vauhdittaa lajin alueellista näivettymistä. Tiedättekö mistä maajoukkuetie löytyy liiton sivuilta? Palvelut->Pelaajalle->Maajoukkuetie. Se on siis oletettavasti myytävä tuote/palvelu.
FBA ja maajoukkuetie vaikuttaakin ulospäin lähinnä Salibandyliiton ja Eerikkilän kaupalliselta yhteistyöltä, joka ei lopulta hyödytä isoa massaa, kapeaa kärkeä kyllä. Ollaanko liitossa siis tosissaan huolissaan lisenssipelaajien määrästä? Ehkä siksi, koska nyt pudotus on ollut tarpeeksi iso, että se oikeasti näkyy pian sen omassakin toiminnassa. Periaatteessa olisi lajin kannalta hyväkin jos tulisi pientä pudotusta, jos sitä kautta laji saisi esimerkiksi olosuhdeongelmia ja muita haasteita kurotuksi kiinni.
Eihän FBA-toiminta sinällään ole iso asia lajin kokonaisuudessa. Sen merkitys on enemmän symbolinen. Se on turha toteemi sillä taistelukentällä, jossa yritetään pitää lajia muuten elinvoimaisena. Laji on saanut kalliin maineen, eikä vähiten tällaisen touhun takia. Ja se ei ole vain maine, vaan myös totta. FBA-seuran joukkueelle toiminta maksaa noin 10 000 euroa per joukkue Pääkallon lähteiden mukaan. Tämä on jo huomattava lisäkulu ja pitäisi miettiä vielä vastinettakin.
Mitkä ovat olleet lajin varsinaiset sopeutustoimet nykytilanteessa? Sopeutuminen on ollut suurimmaksi osaksi seurojen harteilla. Tästä yhtenä esimerkkinä esimerkiksi Suomen ykkösseura Classic, joka joutui lomauttamaan useamman toimijan koronan vuoksi, ja pelaa kotipelinsä vierapaikkakuntalaisessa kauppakeskuksessa, koska Suomen ykkössalibandykaupungissa ei ole kunnollista liigahallia. Salibandyssa lähes kaikki karsivat reippaasti ja kärsivät hammasta purren tälläkin hetkellä, paitsi. No antaa olla.
Lajin ongelma on osin se, että 1980-1990-luvun moninaisten haasteiden jälkeen juuri pelaajamäärät ovat olleet koko ajan nousujohteisia, joka on tuonut taloudellista selkärankaa. Ei ole ollut suuria pysäytyksen hetkiä, koska siihen on voitu aina vedota, että pelaajia tulee ovista ja ikkunoista. Ei ole tarvinnut olla luova.
Salibandy on ollut hyvän sään laji ja sen päätöspolitiikkaa tekevät ihmiset tottuivat liikaa hyvään säähän ja jokseenkin paineettoman tilanteeseen. Kun olosuhteisiin ja muihin ongelmiin ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota ajoissa niin nyt ollaan tilanteessa, jossa ei osata toimia kuin puhumalla ulospäin olosuhdeongelmista tai etsimällä simppeleitä vastauksia. Vastaus ongelmiin on jokin helppo. Vähennetään vaikka pelaajia, lyhennetään vaikka peliaikaa.
Siihen päälle jatketaan hehkutusta milloin mistäkin mittareista, jotka ovat nousussa. Joku katsoi videon, joku painoi sydäntä. Tämä logiikka nousi tiensä päähän myös lisenssimäärien pyöristelyssä.
Ei valtiovallan koronasulut ole pelkästään pelaajamääriä tiputtanut. Jokin juttu siinäkin on, että salibandyn pelaaminen oli kaikkein helpoin priorisoida pois, kun tuli vastoinkäymisiä. Onko ihmisiä saatu sitoutettua lajiin ja onko heitä kohdeltu hyvin?
Kaikki huono ei peitä kaikkea hyvää, ja kaikki hyvä ei peitä kaikkea huonoa. Tämäkään ei siis tarkoita, että kaikki olisi pielessä tai huonosti hoidettua, mutta muistutus siitä, että kaikki ongelmat eivät johdu koronasta. Salibandy oli tienristeyksessä jo ilman sitäkin.
Lajin alkuaikoina lajilla oli potkua ja se luovi aika vastarintaisellakin asenteella eteenpäin kriittisistä äänistä huolimatta. Se sai monet kiintymään lajiin aivan eri tavalla kuin nykypäivänä. Nyt osa päättäjistä on valmis muuttamaan paljonkin lajin identiteetistä, kunhan ei tarvitse luopua saavutetuista eduista.
Suomen liitto teki vuosikymmeniä, ja tekee edelleen hyvin töitä lajin eteen. Siitä ei pelkästään ole kyse.
Laji-ihmiset pitäisi nyt vakuuttaa, jotta he voivat vakuuttaa muut. Poseerata ei tarvitse – salibandyn tärkein tuote on laji itsessään, ja siihen pitäisi laittaa enemmän fokusta.
Salibandyn rekisteröityjen pelaajien määrän kehitys (Lähde: Salibandyliitto)
1988 709 hlöä
1989 1301
1990 2 612
1991 4 197
1992 5 730
1993 8 019
1994 10 122
1995 12 768
1996 17 993
1997 22 943
1998 25 330
1999 28 875
2000 28 680
2001 31 109
2002 32 273
2003 33 799
2004 35 430
2005 37 309
2006 39 104
2007 40 889
2008 42 159
2009 42 992
2010 44 423
2011 46 938
2012 49 369
2013 51 438
2014 51 629
2015 53 633
2016 57 398
2017 65 164
2018 69 080
2019 65 806
2020 61 109
2021 52 049