Petteri Nykky julkaisi keskiviikkona MM-joukkueensa Sveitsissä 5.-13.11. pelattavaan turnaukseen.

Valinnat ovat herättäneet jälleen keskustelua, kuten kuuluukin. On hyvä, että arvostellaan valintoja, ja on hyvä että epäillään esimerkiksi Classic-pelaajien suurta määrää, kun joukkueen valmennusjohdossa on entisiä Classic-valmentajia. Se kuuluu demokraattiseen ajattelutapaan. Kritiikki liian vanhoista pelaajista on kääntynyt siihen, että mukana on liikaa Classic-pelaajia, vaikka Classic-pelaajia oli mukana jo vuoden 2018 MM-kultajoukkueessa 10, 2021 11 (10) ja nyt siis edelleen 11.

En lähde puolustamaan tai kumoamaan yhtäkään valintaa tässä kirjoituksessa.

Sen sijaan eräs toinen seikka on paljon kiinnostavampi. Suomen joukkueessa on tapahtunut suuri, jokseenkin pienellä huomiolle jäänyt mullistus viimeisen kymmenen vuoden aikana. Siitä kertoo se, että mukana ei ole enää yhtäkään Sveitsin vuoden 2012 MM-joukkueen pelaajaa.

Oikeastaan Suomea on uudistettu koko ajan erittäin fiksusti, vaikka kritiikki on ollut paikoin kovaa. Pelaajiston vaihtuvuus on ollut sitä noin neljän-viiden pelaajan (20-25%) luokkaa kahden vuoden välein. Välillä joukkueet ovat olleet iäkkäämpiä ja kokeempia, mutta joukkueen keski-ikä on pysynyt aika hyvin 28-30 ikävuoden haarukassa (nyt alle 28 vuotta), mikä on hyvä asia, jos miettii fysiologista kehitystä ja pelaajan parasta ikää. Varsinkin kun sitä on yleensä nostanut muutama yli 35-vuotias.

Jos verrataan tilannetta Sveitsin kisoihin 2012 ja siitä vuoden 2002 Helsingin kisoihin niin tuolloin 10 vuoden periodilta oli vielä viisi pelaajaa mukana 2002 kisoista (toki joukkueisiin sai nimetä enemmän pelaajia 2002). Onkin kiinnostavaa mistä tässä on oikeastaan kyse?

Näkisin asian jotenkin niin, että 1980-luvulla syntyneet pelaajat ovat viimeisiä ikäluokkia, jotka eivät yleensä tai aina ole olleet pelkästään salibandypelaajia. Toki ajanjakson voi ajoittaa pidemmällekin 1990-luvulle, mutta väitän tässä kuitenkin, että erot 1980-luvulla syntyneiden ja 1990-luvulla syntyneiden pelaajien välillä ovat olleet isompia kuin kasarilla syntyneiden ja 1970-luvulla syntyneiden välillä, vaikka siinäkin on eroa ollut.

Tähän lienee vaikuttanut järjestelmällisempi valmentaminen ja varhaisempi erikoistuminen. Seuraava hyppy tulee 1990-lukulaisten ja suojalasi-sukupolven välillä (1.1. 1999 myöhemmin syntyneet), mutta se tulee olemaan pienempi. Mitä pidemmälle tässä aikataulukossa mennään niin ainakin pelaajakehityksen perusteella nuoremmat ovat monipuolisemmin taitavampia, nopeampia ja yleisesti parempia lajissa.

Pientä eroa voi hakea myös asenteista ja kulttuureista. Esimerkiksi Peter Kotilainen (s.1994), Nico Salo (s.1994) ja viimeksi Joona Rantala (s.1999) ovat maininneet tavoitelleensa MM-kisoissa pelaamista jo lapsesta asti. Kotilaisella ja Rantalalla on toki perheen kautta ollut selkeä yhteys salibandyyn, mutta on tilanne ollut silti eri kuin 1980-luvulla syntyneellä. Ensimmäiset MM-kisat kun pelattiin vasta 1996.

Kaiken järjestelmän ja nuorukaisten hehkutuksen keskeltä on pakko nostaa, että olen jokseenkin erittäin iloinen, että joukkueen nestori on Classicin Janne Lamminen (s. 29.12. 1985). Nimenomaan 1985-ikäluokan pelaajat ovat olleet erittäin tärkeitä pelaajia sekä liigassa että maajoukkueessa, kun varsinkin 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun ikäluokissa on ollut tasollisia aukkoja. Täytyy tässä huomauttaa, että Mikko Leikkanen (s. 1988) on Suomen joukkueen toinen 1980-lukulainen.

Mutta palataan Lammiseen ja miksi on hienoa, että juuri hän edustaa omaa ikäluokkaansa Kohosten ja Kivilehtojen jälkeen. Ensinnä siksi, että Lammisessa ei ole oikein mitään ihmeellistä tai erikoista. Hän pelaa vauhdilla ja kovaa, puolustaa tiukasti ja pelisuorituksista 99% tuntuu olevan asennetta. Pallollisesti hän ei ole erityisen taitava, tai muutenkaan häntä ei voi pitää näyttävänä (pallollisena) pelaajana.

Toisekseen voi sanoa, että jos/kun ikäluokan pelaajia on laitettu järjestykseen joskus 20 vuotta sitten niin Lamminen on tuskin ollut kovin korkealla listalla. Hän ei kuulunut siihen joukkueeseen, joka voitti 2003 Suomelle ensimmäisen U19-ikäluokan MM-kullan.

1985-1986 -ikäluokista on löytynyt kovia pelaajia, kuten esimerkiksi Jani Kukkola, Lauri Kapanen, Sami Koski, Henri Johansson ja Eero Kosonen. Johansson ja Koski menevät todennäköisesti lopettaessaan liigan kaikkien aikojen top3-pelaajiksi. Johanssonin ollessa jo kaikkien aikojen liigapelaaja, jos puhutaan vain yksilösaavutuksista.

Näistä jokainen pelasi MM-tasolla jo ennen Lammista, joka debytoi Göteborgissa 2014 28-vuotiaana. Lamminen voitti ensimmäisen SM-kultansa 2016 Classicin kanssa ollessaan 30-vuotias. Samana vuonna hän voitti myös uransa ensimmäisen MM-kullan. Tämän jälkeen hän on voittanut toisen MM-kullan ja vielä viisi Suomen mestaruutta.

Hän ei ole varsinkaan vastustajien kannattajien piirissä arvostettu pelaaja, koska suu käy ja otteet voivat olla koviakin, mutta onhan tätä myöhäistä kukkimista vaikeaa olla arvostamatta. Lamminen on jossain määrin kuin liiton vanhan ”Peli meille kaikille” -sloganin ruumiillistuma, eikä edusta maajoukkuetie-sukupolvea, sillä hän ei aikoinaan mahtunut juniorimaajoukkueisiin, mutta raivasi tiensä huipulle kovalla työllä.

Kun salibandysta on tullut ”teollisempaa” ja maajoukkueeseen pääsyäkin on lähdetty ajattelemaan siten, että lahjakkuudet erottuvat jo kehdossa tai viimeistään päiväkoti-ikäisinä niin on hyvä muistella näitä ”Lammisia” ja muita myöhäisheränneitä.

On hyvin mahdollista, että kisat ovat Lammisen uran viimeiset, ja kasaripelaajat haihtuvat jo tulevilta periodeilta pois, vaikka ainakaan kaikkien osalta ikä ei ole kynnyskysymys. Herrat Lamminen ja Leikkanen ovat pelanneet komeat peliurat, vaikka molemmat debytoivat MM-kisoissa vasta lähes kolmekymppisinä, eivätkä tiettävästi ole pelanneet ainakaan täysammattilaisina. Sitä on syytä kunnioittaa, kun liigan keski-ikä on tälläkin kaudella noin 24 ikävuoden tietämillä.