Uutisoimme aiemmin tällä viikolla, että salibandyn Champions Cupin konsepti muuttuu ja uudistuu kaudelle 2023-24.
Äkkiseltään vaikuttaa kunnianhimoiselta, että Champions Cupiin tulee lisää joukkueita ja vaiheita, mutta toisaalta uusi järjestelmä on perusteltu. Perusteltu ainakin siitä näkökulmasta, että salibandyn kansainvälisen näkyvyyden kasvattamiseksi juuri seurajoukkueturnauksen kehittäminen on yksi potentiaalinen tapa.
Konsepti on siis sellainen, että puolivälierissä on mukana kahdeksan joukkuetta Suomesta, Ruotsista, Sveitsistä ja Tshekistä. Puolivälierissä kohtaavat Suomen ja Ruotsin joukkueet sekä Sveitsin ja Tshekin joukkueet koti- ja vieraspeleissä. Tämän jälkeen pelataan vapaasti arvotut välierät koti- ja vieraspelein. Sen jälkeen edessä on yksittäinen finaali. Jos tästä jäi epäselvää, tästä voi lukea lisää täältä.
Tässä on kiistatta valuvikoja, vaikka tausta-ajatus on hyvä. On taloudellista puolta ajatellen perusteltua, että puolivälierät pelataan siten, että matkustus on kevyempää ja alueellisempaa. Urheilullisesti se ei sitä kuitenkaan ole, sillä Suomen haaste Ruotsin joukkueita vastaan on kiistatta kovempi kuin tshekkiläisten tai sveitsiläisten omissa peleissään.
Täten välierävaiheessa voi myös painottua se, että siellä on joukkueita vain kahdesta maasta, ja niistä toinen ei ole Suomi tai Ruotsi. Silloin kiinnostavuuskin voi olla uskottavuuden ohella koetuksella.
Yksi vähän vähemmän häiritsevä asia on se, että Champions Cupiin maat saavat itse valita tavan millä toinen joukkue otetaan maan mestarin ohella. Mielestäni kaikkein loogisinta olisi ottaa toinen finalisti. Seuraavaksi loogisinta olisi ottaa runkosarjan voittaja ja vasta sitten Suomen Cupin voittaja.
Suomessa mestarin lisäksi cup-mestari pääsee Champions Cupiin. Tässä annetaan aika suuri arvo sille, että liigajoukkue voittaa viisi peliä. Ei siinä, kovia pelejähän ne ovat, mutta hyvällä arpaonnella tie finaaliin voi olla verrattaen kepeä. Kyllä, cupin voitto on kova juttu, mutta omissa papereissa se jää liigafinaaliin pääsyn ja runkosarjan voiton taakse suorituksena. IFF olisi voinut ja voisi linjata yhteisen käytännön.
Suurin kysymysmerkki uuden Champions Cupin osalta on heitetty taloudelliselle puolelle, sillä nyt jää seurojen vastuulle reissata vieraspeleihin. Ajatus siitä, että kotipelien tuloilla katettaisiin nämä, ei kuulosta kovin realistiselta. Puolivälierävaihe osuu vielä harjoituskaudelle ja silloin moni suomalaisjoukkue pelaa kuitenkin harjoituspelejä ulkomailla. Yksi Ruotsin reissu ei pitäisi vielä vaikuttaa liikaa talouteen, mutta välieristä eteenpäin puhutaan eri summista.
IFF on luvannut osallistujille ”matkatukea”. Paras tuki olisi se, että joukkueet eivät joutuisi maksamaan 4000 frangin osallistumismaksua, kuten nyt Champions Cupista. Se on suhteeton summa viikonlopputurnauksesta, jossa voitolle voi jäädä vain voittamalla sen. Järjestäjämaa tekee taasen varman tappion, kuten Suomi Lempäälän turnauksesta.
Kun uudessa mallissa sitoutetaan seuroja ja maita niin aika olennaista olisi, että tapahtumia tehtäisiin niiden ehdoilla. Seuroille ongelma tulee varmasti vasta välierissä, kun pitäisi matkustaa mahdollisesti arvonnan tuloksena Sveitsiin tai sieltä tänne. Tähän päälle voi osua vielä finaalireissu.
Voisiko tällöin ajatella niin, että maiden mestaruuksien (tai muiden kilpailuiden) palkintorahoihin lisättäisiin jonkinlainen tuki juuri näihin matkakustannuksiin? Seurathan edustavat cupissa maataan, ja nyt ainakin IFF:n ja jäsenliittojen pitäisi säästää uudessa mallissa ropojaan. Tällöin nytkin katsojapulan kanssa painivien ja talousvaikeuksissa olevien seurojen etu pitäisi olla ensisijainen.
En tiedä tuleeko uusi malli toimimaan vai ei. Mielestäni se on kuitenkin askel oikeaan suuntaan, jos lajin kansainvälistä puolta halutaan kehittää. Konseptin suhteen pidän tärkeänä sitä, että sitä ei muutettaisi liikaa jatkuvasti. Erilaisia malleja on nähty jo lukuisia esimerkiksi 15 vuoden säteellä.
Se kertoo tietystä haasteesta uskottavien seurajoukkueturnausten osalta. Nyt mukaan on lisätty koti- ja vieraspelielementti, josta nyt viimeistään nähdään onko Euroopan seurajoukkueturnauksella mitään imua. Se miten joukkueita tuodaan vaikkapa sijoilta 5-8 mukaan on vaikea kysymys, sillä seurajoukkuetasolla erot ovat äkkiseltään isompia kuin maajoukkueissa.
Euroopan sisäistä salibandyn kiinnostuksen kasvua voi toki epäillä, ja sitä, että auttaako mikään seurajoukkueturnaus siihen. MM-kisat eivät ole osoittautuneet tässä mielessä autuaan tekeväksi, joten kyllä tätä kannattaa ainakin kokeilla. On selvää, että edessä on paljon haasteita, mutta nostan kuitenkin hattua sille, että jotain aidosti uutta yritetään tällä saralla.