Mikael de Anna kirjoittaa näkökulmassaan suomalaisen salibandyn viime aikojen madonluvuista.

Lähestyvät liittovaalit, Salibandyliiton ja seurojen taloushaasteet sekä vähenevä lisenssipelaajien määrä on terävöittänyt viime päivinä keskustelua lajin ympärillä. Asiaa on kommentoitu puolin ja toisin. Positiivista on, että hallitukseen on esittelyjen pohjalta tyrkyllä energisiä ja lajin kipukohtiin huomiota kiinnittäneitä ehdokkaita, erilaisilla taustoilla.

Laji on ja pysyy monelle tärkeänä. Toisaalta, trendin oltua laskeva viimeisinä vuosina, aktiivisuutta, pontta ja intohimoa kaivataan päättäviin elimiin myös muulloin kuin vaalien alla.

Liiton toiminnalle pelaajamäärät ovat oleellinen luku. Pelaajamäärillä on taloudellisesti suuri merkitys liiton toimintaan. Laji on historiansa aikana kasvanut nopeasti ja onkin puhuttu yltäkylläisyyden ajoista. Nykyinen pelaajamäärien lasku näkyy liiton taloudessa, johon on tehty säästötoimenpiteitä.

Laskevat pelaajamäärät ovat varsin luonteva seuraus niille toimille, mitä lajissa on viimeisen noin 10 vuoden aikana tehty. Pitkä nousukausi on helpottanut lajin toiminnan järjestämistä. Ehkä varsin pitkä hyvä jakso on nostanut tulevaisuuden odotuksia liiankin optimistisiksi. On voitu ideoida ja luoda uutta, luottaen vetovoiman jatkuvuuteen.

Näin jälkikäteen katsottuna vaikuttaa siltä, että lajin kilpailullisen puolen edistämiseen on resursoitu korostuneen paljon. Mahdollisesti siksi, että nopean nousun myötä on lajilla ajateltu olevan taloudellista potentiaalia, jota on nopeasti haluttu päästä maksimoimaan. Lajin myymiseen huippu-urheiluna on panostettu voimakkaasti.

Salibandylla on ollut pitkään mahdollisesti alemmuuskompleksista syntynyt tarve esiintyä huippu-urheiluna ja perustella sen kautta olemassaoloaan. On ollut tarve saada paikka todellisten, “oikeiden” urheilulajien joukossa.

Ehkä lajin päättäjien on ollut vaikea olla salibandyn nahoissa aikana, kun salibandy varsin nopeasti on noussut hyvin harrastetuksi lajiksi. Vetovoimaa ei ole palkittu ulkoisella arvostuksella. Ammattimaisuutta ja ammattilaisuutta on kovasti haluttu korostaa. Amatööriys on ollut termi, jota on pyritty monin eri keinoin kiertämään.

Etenkin miesten maajoukkuetta on myyty kollektiivisena lippulaivana – menestyvänä joukkueena, jonka harjoittelun määrää, sikatestejä ja ammattimaisuutta on ollut vahva tarve korostaa jokaisessa käänteessä. Viestintä tässä on sitä tavoitetta ajatellen ollut hyvää ja sillä on ainakin MM-kisojen suhteen osuttu oikeaan hermoon.

Tätä kautta ajatus huippu-urheilusta ja sen tavoitteellisuudesta on saatu viestinnällisesti jalkautettua junioritasolle. Lajin harrastamisen sijaan on voimakkaasti tuotu keskiöön lajin tavoitteellinen ja kilpailullinen harrastaminen.

Huippu-urheilun imagon ponnekas kauppaaminen on tuonut lieveilmiöitä. Niistä ensimmäisenä nousee mieleen MAAJOUKKUETIE. Pömpöösi nimi, jonka toiminta ei vastaa juurikaan nimeään. Rakennelma näyttäytyy ulospäin lähinnä Salibandyliiton ja Eerikkilän urheiluopiston väliseltä markkinointisopimukselta. MAAJOUKKUETIEn kautta on kyetty synnyttämään tarve, jota ei aikaisemmin ole ollut.

Menemättä tässä tekstissä sen syvemmin rakennelman kritiikkiin, voisi kuitenkin kysyä mitä konkreettista se on toistaiseksi tuottanut. Onko jotain muita mittareita kuin järjestelmän sisällä itselle kehitettyjä, joilla MAAJOUKKUETIEn toimintaa ja tuloksia on seurattu? Onko osallistujilleen varsin kallis MAAJOUKKUETIE tuonut jotain oleellisesti uutta suomalaiselle salibandylle? Vai onko se ollut helppo konsepti kopioida toisista lajeista? Niistä, joiden kanssa on pitkään haluttu samaan pöytään.

Syitä lisenssimäärien putoamiselle on etsitty koronasta, nuorison muuttumisesta ja myös salibandyn toimintaympäristön muuttumisella. Liiton yhteiskuntasuhdejohtaja Jari Kinnunen pohdiskeli viestipalvelu X:ssä sitä, kuinka seurat ovat ajautuneet urheilutoiminnasta asiakaspalveluksi. Tätä voi ajatella kuitenkin myös käänteisesti.

Ajautumisen sijaan sitä omin tekemisin edesautettu. Kilpailu harrastajista ja heidän vapaa-ajastaan on kovaa. Huipputoiminnan myyminen asiakkaille, eli pelaajille, etenkin junioripelaajille ja heidän vanhemmilleen näyttää varsin tietoiselta. Liitto ja seurat ovat panostaneet paljon erilaisten valmennuslinjojen, pelaajapolkujen ja arvojen dokumentointiin ja esittelyyn.

Tarkoin suunniteltujen kokonaisuuksien sijaan nämä vaikuttavat enemmänkin myyntityössä käytettäviltä esityksiltä, omanlaisiltaan verbaalisilta performansseilta. Tuloksena on ollut “tick the box” -hengessä periaatteella esiteltävää, muodollisesti pätevää toimintaa.

Toiminnan tähdätessä eri tasoilla huipputuotteen korostamiseen, on harrastajien suuri massa jäänyt unohduksiin. Ne, joille laji on mieluisa ajanviete. Ne, joilla tavoite ei ole pääsarjoissa, toisen asteen oppilaitosten aamuharjoituksissa tai juniorimaajoukkueissa.

Aikaisemmin vireä aluetoiminta on nykyisin suurissa ongelmissa. Alueellisten sarjojen järjestäminen on vaikeaa. Joukkueita ei saada kasaan ja etenkin pienet ja pienten paikkakuntien seurat kärsivät tästä. Tilannetta ei ole helpottanut juniorisarjoihin luodut divarit, jotka ovat lisänneet valtakunnalisten sarjojen määrää.

Alueellinen toiminta on puristunut tätä kautta vielä ahtaammalle. Siinä missä valtakunnalliset pelit alemmalla tasolla varmasti palvelevatkin eri tarpeita, voi nämä myös nähdä jonkinlaisina lohdutuspalkintoina. Varsin kalliina sellaisina.

Tarkoitus ei ole olla kilpa- ja huippu-urheilua vastaan. On kuitenkin hyvä esittää se kysymys, onko salibandyn potentiaali huippu-urheilussa ja sen kulman ensisijaisella myymisellä?

Vai olisiko salibandyn potentiaali kuitenkin edelleen siinä, minä se suosituksi lajiksi on ponnistanutkin. Varsin helposti aloitettava, matalan kynnyksen laji, jossa löytyy varsin hyvin jokaiselle oma sopiva sarjataso. Ja toisaalta meneekö huippu edellä markkinoidulla salibandylla oleellisesti paremmin, kuin aikaisemmin?

Teksti: Mikael de Anna, Complex Floorball