Salibandyssa huippupelaajien kasvattaminen on selkeä kilpailuetu pääsarjoissa, jos seura pystyy pitämään omat kasvattinsa.
Jos taas pelaajat siirtyvät eteenpäin esimerkiksi liigatasolla, on kasvattajaraha verrattaen pieni: maksimissaan 750 euroa. Se on toki osasta pelaajista kelpo korvaus, mutta osasta pelaajista suorastaan ryöväystä. Esimerkiksi Justus Kainulaisen tai Juuso Aholan hinta on ollut maksimissaan 750 euroa kasvattirahan osalta.
Vertailun vuoksi liiga maksaa tällä kaudella draftin kautta tulleista pelaajista seuroille parhaimmillaan 2000 euroa per pelaaja. Jos useampi kuin yksi pelaaja pelaa, on summa tuhat euroa toisesta pelaajasta. Tällöin kahdesta pelaajasta varatusta ulkomaalaispelaajasta saa neljän Kainulaisen tai Aholan kasvattirahaa vastaavan summan.
Eri tasoilla summat ovat erilaisia, ja esimerkiksi P22 SM-sarjaan siirtyvästä pelaajasta maksetaan maksimissaan 500 euroa. Tällä hetkellä kasvattajarahaa pitää maksaa jos pelaaja on pelannut seurassa vähintään kaksi vuotta ja laskenta alkaa P15- ja T16-ikäluokasta. Maksimisumman saa jos pelaaja on pelannut kolme edeltävää kautta seurassa. Juniori-iän ohittaneista pelaajista ei siirtyessään enää makseta kasvattajarahaa.
Kasvattajarahan suuruuteen vaikuttavia tekijöitä voisivat olla kasvattiseurassa pelatut vuodet (kuten nytkin), pääsarjapelit (divari/liiga), U19-maaottelut ja aikuisten maaottelut. Tällöin pelaajan hinta voisi nousta näillä mittareilla nykyisestä tasosta. Sopiva maksimitaso voisi olla esimerkiksi 3000 euroa, jos matalin hinta on edelleen sama.
Ihan oikein huomautettu siitä, että osalle pelaajista tästä saattaisi muodostua pullonkaula siirroille. Siksi tässä esitetyt luvut ovat esimerkkejä, ja järjestelmän pitäisi olla tarkoin harkittu ja joustava. Esimerkiksi minimitason voisi laskea 500 euroon ja niin edelleen.
Sääntöjä ja reunaehtoja pitää sorvata miesten ja naisten sarjojen, alempien divarien ja junioreiden osalta sopiviksi, mikä ei ole yksinkertaista, mutta lajista löytyy Salibandyliitto hoitamaan asiaa, jonka ydinosaamiseen tällainen asia kuuluu. Jos toimivan järjestelmän tekisi kerralla kuntoon, olisi se pitkällä tähtäimelle koko lajin etu.
Uudenlaisessa systeemissä positiivisia pointteja ovat esimerkiksi:
1. Hyvää pelaajakasvatustyötä tekevien seurojen huomiointi – tällä hetkellä arvo ei ole tarpeeksi iso.
2. Antaa seuroille mahdollisuuden profiloitua kasvattajaseuroiksi jopa pääsarjojen ulkopuolella.
3. Tasaisi rahaliikennettä ainakin jonkin verran. Esimerkiksi liigan pohjajoukkueiden pelaajien siirtyminen huippuseuroihin toisi sentään enemmän rahaa kassaan.
4. Pelaajia ei voisi ”hamstrata” liikaa yhteen joukkueeseen, sillä se tulisi nykyistä selkeästi kalliimmaksi.
5. Yleinen arvostus pelaajakehitykselle ja työtä tekeville valmentajille, joka voisi tuoda myös resursseja seuravalmennukseen.
Tämä näkökulma ei halua naulata vielä liian selkeästi raameja kasvattajarahamarkkinoille, mutta aiheesta olisi hyvä käydä julkista debattia.