Jos vastasit ”kyllä”, niin kuinka paljon käyt katsomassa seurajoukkueiden pelejä livenä?
Edellisessä tekstissäni puhuin tunteen ja perinteiden merkityksestä. Suomalaisilla on aina ollut vahva kansallistunne ja -identiteetti. Maajoukkuetta on helppo seurata ja kannustaa (lajista riippumatta). Sydän on kaikilla suomalaisilla mukana, kun siniristilippu on rinnassa. Seurajoukkueiden pitäisi pyrkiä valjastamaan tätä samaa tunnetta omaan toimintaansa.
Miten saadaan fani rakastumaan seuraan?
Harva käy urheilutapahtumissa vain katsomassa peliä. Salibandyssä on pitkään puhuttu erilaisista pelitavallisista brändäyksistä. Meillä on ollut näätärokkia, hirvirytkettä, junttihurmosta jne. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla se brändi, jolla faneja lähestytään. Ihminen on luonnostaan laumaeläin.
Brändäystä pitäisi lähestyä yhteisöllisyyden, yhteenkuuluvuuden ja sen luoman tunnesiteen kautta. Itselleni nousee salibandystä kaksi tällaista brändiä, ja sillä ei ole mitään tekemistä pelitavan kanssa. Heimo ja Family ovat brändejä, jotka luovat minulle yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ollaan osa jotain, mistä välittää, jotain mitä kannustaa. Tähän pitäisi pyrkiä kaikkien seurojen, lajista riippumatta.
Urheiluseurojen tulisi rohkeasti brändätä itsensä ja yhteisönsä lempinimillä ja yhteenkuuluvuudella. Kaikilla maailman isoilla seuroilla ja heidän faniryhmällään on jokin lempinimi. Missä on salibandyseurojen vastaavat?
Missä niitä katsojia sitten käy?
Pienten paikkakuntien joukkueiden peleissä. Yhteenkuuluvuus ja oman kylän joukkueen kannustaminen vetää katsojia. Tästä on lajista riippumatta ympäri maata hyviä esimerkkejä. Nostin esille aikaisemmin urheilun tuottamien tunne-elämyksien ja yhteenkuuluvuuden merkityksen. Pienemmillä paikkakunnilla kotipaikkaylpeys tuntuu olevan suurempi. Varmasti on myös merkitystä sillä, että on todennäköisesti vähemmän kilpailua lajien välillä paikallisella huipputasolla.
Monesti myös kylillä samat kaverit pelaavat samalla porukalla useita eri lajeja, joka luonnollisesti nostaa pelaajien ja katsojien (vanhempien) ryhmähenkeä. Kotikylän seuraan rakentuu myös merkittävä tunneside, kun on alusta asti mukana toiminnassa. Tämä tunne on fanittamisen kulmakivi. Isoissa kaupungeissa kilpailua on paljon ja seuroja vielä enemmän.
Suurissa kaupungeissa pelaajapolku alkaa monesti pienemmästä kaupunginosaseurasta, johon tunneside muodostuu nuorena. Jääkiekon etuna ovat pitkät perinteet jonkin paikallisen joukkueen peleissä käymisestä, mutta jalkapallossa tätä on vähemmän. Lapsille ei muodostu tunnesidettä isoon seuraan, jos nuorena ei käy vanhempien kanssa katsomassa pelejä, eikä kanna seuran logoa rinnassaan.
Varmasti monelle meistä se rakkain seura on edelleen se, missä aloitti itse pelaamisen. Minun PK-35:sta ei ikävä kyllä ole enää olemassa. Tässä on hyvä esimerkki, mitä käy fanille fuusion tai nimenvaihdoksen myötä.
Tämä näkyy myös suomalaisessa sponsoroinnissa. En ole koskaan tehnyt markkinointia, enkä todellakaan ole asiantuntija, mutta pelkästään peliasuja katsomalla näyttää siltä, että oman kylän joukkueen tukeminen on pienillä paikkakunnilla hienompi asia, kuin isoissa kaupungeissa.
Kaupunginosien sisällä ei enää löydy paikallista pienyrittäjää, joka mielellään painattaisi firmansa logon naapurihallissa pelaavan joukkueen paitaan. Nähdäkseni ylipäätään suomalaisessa kulttuurissa sponsorointi ei tunnu olevan firmoille tärkeää. Ei suomalaisen yrityksen kotisivuilla näy, mitä urheiluseuraa he sponsoroivat.
Ovatko suomalaiset lopulta urheilukansaa?
Pelkään, että suomalaiset ovat turnaus- ja menestyskansaa. Suurimmat yksittäiset kisat, kuten Jyväskylän ralli tai Salpausselän kisat saavat kansan kyllä töllöttimien ääreen, joskus jopa katsomoon, ja lopulta torille! Entä pitkä runkosarja? Vaatii aitoa fanitusta, jotta jaksaa käydä jatkuvasti peleissä, mutta eihän se sovi suomalaisuuteen. Pudotuspeleissä on sitten helppo puristaa se lyhyt ajanjakso.
Moni varmasti ajattelee olevansa urheilukansaa, mutta ikävän paljon löytyy syitä olla menemättä katsomoon. Mökkeily, omat harrastukset, lasten harrastukset, lepo… Kyllä selityksiä keksii. Asiat ovat monesti järjestettävissä. Voitko kutsua itseäsi urheilun ystäväksi, jos se ei näy seurajoukkueen katsomossa?
Kuinka suuri on tuotteen merkitys?
Olen huomannut, että kyllä nykynuorisokin seuraa urheilua. Valioliiga ja NHL ovat tuttuja viihdykkeitä pelimatkoilla. Salibandyn ulkopuolella katsojapulaan yksi iso tekijä saattaa olla sarjojen heikko taso. Nykyään lajien absoluuttinen huipputuote on helpommin (joskaan ei halvemmalla) saatavilla, kuin koskaan aikaisemmin. Ymmärrän, että kotimaisten liigojen seuraaminen ei välttämättä kiinnosta, jos taso on yksinkertaisesti huono. Tähän kun yhdistää tunnesiteen puuttumisen seuraan, niin miksi sitä kävisikään peleissä?
Huono taso ei selitä F-liigan katsojapulaa. Haluan toivoa, että kyse olisi perinteistä. Haluan uskoa, että kun tarpeeksi moni kasvaa kulttuurissa, jossa vanhempien kanssa käydään katsomassa ensisijaisesti salibandyä, tulee meille ennen pitkää sukupolvi, joka on tottunut käymään otteluissa.
Tee asialle jotain!
Kaikki varmasti allekirjoittavat, että olisi kiva, jos suomalaiset urheiluseurat olisivat hyvinvoivia. Mene katsomoon. Haastan kaikki tekstiä lukevat käymään katsomassa seurajoukkueiden pelejä. Yritän itse tänä vuonna käydä katsomassa vähintään 26 seurajoukkueen peliä livenä. Joka toinen viikko.
Nyt alat varmasti miettimään oletko käynyt, tai selittelemään miksi et voi. Lopeta. Jos koet olevasi urheilukansaa, niin mene peleihin.