Eri joukkuelajeissa pronssipeli ja sen olemassaolo ovat enemmän tai vähemmän jokakeväisiä puheenaiheita.

Pronssipeliä koskevien puheiden yleinen sävy ja siten itse pelin asema eritoten pelikenttien laidalla tuntuu olevan hyvin samankaltainen lajista riippumatta: pronssipeli on aina pettyneiden joukkueiden taistelu, säälifinaali, pakkopullaa pelaajille ja sitä ei itse asiassa pitäisi pelata ollenkaan. Vastaavia kommentteja kuulee silloin tällöin salibandyväenkin keskuudessa. Tässä tekstissä tuodaan esille yhden salibandykatsojan ajatuksia pronssipelistä – ennen kaikkea siitä näkökulmasta, miten lajiväki voisi omilla puheillaan vaikuttaa pronssipelin arvostettavuuteen.

Olen seurannut liiga- ja maajoukkuetason salibandya aktiivisesti 11 vuoden ajan, ja noihin vuosiin mahtuu liki yhtä monta katsojana koettua pronssipeliä. Kannattamani seurajoukkueen matkassa olen ollut sekä voittamassa että häviämässä pronssipeliä, ja myös MM-tason pronssipelejä olen saanut nähdä sekä neutraalina katsojana että Suomen kannattajana.

Onkin ollut mielenkiintoista todeta, ettei yksikään tähän mennessä näkemistäni pronssipeleistä ole ollut siinä pelaaville joukkueille turha ja merkityksetön, vaan jotakin aivan muuta. Tämän on myös pystynyt aistimaan katsomoon saakka. Voitetuista pronsseista on aidosti iloittu: miesten MM-kisoissa Helsingissä 2021 pronssia juhlineiden tšekkipelaajien ilmassa lenteleviä mailoja sai väistellä jopa alakatsomoissa istunut yleisö, ja viime viikolla seurahistoriansa ensimmäisen SM-mitalin voittaneen FBC Loiston naisten liigajoukkueen riemu oli pronssipelin päätössummerin jälkeen käsinkosketeltavaa.

Joillekin pronssissa saattaa jopa olla todellista mitalin väriä kirkkaampi reunus. Vastaavasti hävinneen osapuolen pettymys on aina raastavaa vierestä katsottavaa, ja siihenkin lienee monen helppo samaistua. Kaiken tämän jälkeen on vaikea uskoa, että kyseessä olisi vain sellainen pakollinen paha, jollaisena pronssipelistä usein kuulee puhuttavan.

Miksi konkreettiset kentällä nähdyt asiat ja pronssipelin asema puheissa eivät sitten aina kohtaa toisiaan? Pronssimitali ei tietenkään ole sama asia kuin mestaruus, ja finaalipaikan menettäminen on luonnollisesti suuri pettymys pronssipeliin päätyneille joukkueille. Näin kuuluu kilpaurheilussa ollakin ja se on täysin ymmärrettävää.

Haluaisin kuitenkin kannustaa ja haastaa jokaista jonkin joukkuelajin piirissä vaikuttavaa miettimään tapaa, jolla pronssipelistä itse puhuu. Kielellä ja kielenkäytöllä on paljon valtaa. Sen avulla rakennetaan ympäröivää maailmaa ja luodaan, muokataan ja välitetään erilaisia arvoja ja asenteita. Sanavalintojen ja puheen sävyjen kautta jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millainen kuva jostakin asiasta rakentuu.

Pronssipeliin saakka kauden tai turnauksen aikana päätyminen tarkoittaa väistämättä sitä, että lukeutuu kaikista mukana olevista joukkueista kärkipäähän, vaikka taistelu kirkkaimmasta mitalista jäikin vielä tulevaisuuteen.

Voisiko meidän katsojien, kannattajien, asiantuntijoiden ja muun salibandyväen olla mahdollista suhtautua enemmän niin, että pronssipelikin on oma saavutuksensa, mahdollisuus tehdä vielä kerran jotakin hienoa yhdessä oman joukkueen ja yhteisön kanssa? Voisimmeko omilla sanavalinnoillamme kannustaa joukkueita siihen, että pronssistakin kannattaa lähteä taistelemaan, sillä se on aina voitettu mitali?

Uskon, että meillä kaikilla on mahdollisuus muuttaa pronssipelin kantamaa yksipuolista ja ehkä hiukan vanhahtavaakin negatiivista leimaa pienillä, yksinkertaisilla teoilla: arvostetaan pronssia tavoillamme puhua siitä niin julkisissa keskusteluissa kuin omissa kahvipöydissäkin. Se ei sulje keneltäkään pois paremman menestyksen tavoittelua jatkossa, vaan on arvostuksen osoitus jo saavutettua kohtaan.

—

Noora Nurminen

Kirjoittaja on salibandyfani ja filosofian maisteri suomen kielestä.