Miesten F-liigan seiskapeliin asti saatu finaalisarja oli fantastista mainosta salibandylle. Muiden palloilulajien sarjat kihisisivät kateellisuudesta vihreinä F-liigan tarjoamasta draamasta – jos kukaan finaaleja olisi sattunut katsomaan.
Oilersin ja Classicin finaalisarja tarjosi sellaisia käänteitä, että muut lajit voivat vain haaveilla samasta. Paikoin finaalien kulku olisi varmaankin vaikuttanut jo liian epäuskottavalta, jos joku sellaista käsikirjoitusta olisi sarjalle ennakolta tarjonnut.
Avausfinaalin voittomaali syntyi, kun peliaikaa oli jäljellä alle kaksi minuuttia, ja sitten seitsemännen loppuottelun ratkaisu nähtiin vasta ajassa 59.08. Väliin vaihtui loppuminuuttien kirejä, jatkoaikoja ja todella tasaista kamppailua, missä oikeastaan vain kuudennessa ottelussa voittaja oli selvä ennen päätösminuutteja.
Salibandy tarjosi siis parastaan. Mukaan saatiin mahtumaan parranpärinää tuomarityöskentelystä, hieman tönimistä ja tunnetta kaukalossa, runsaasti tähtipelaajien huippusuorituksia ja kokonaisuutena aivan fantastinen päätös salibandykaudelle.
Tällaista draamaa ja tunteiden vuoristorataa kovin harvoin penkkiurheilija pääsee kokemaan. Jääkiekon puolella Liigan loppuottelut olivat F-liigan rinnalla pelkkää harmautta ja haukotuksia.
Katsomoissa tosin ei ylletty finaalisarjan pelilliselle tasolle. Yleisömäärät jäivät kautta linjan pettymyksiksi, eikä väen katsomoihin houkuttelemista yhtään helpottanut se, että viimeisten kolmen loppuottelun osalta jouduttiin turvautumaan melkoisen visaiseen kompromissiratkaisuun.
Niin seuroissa kuin liitossa voi paperilla olla hienoja strategioita, mutta sitten kun finaalisarja onkin edessä, tuntuu kuin se varsinainen lyhyemmän aikavälin suunnitelma – erityisesti markkinoinnin suhteen – keksitään ja sävelletään kasaan siinä hetkessä.
Salibandyn ja F-liigan toivoisi ymmärtävän millainen timantti sillä oli käsissään finaalijoukkueiden tarjotessa tällaisen sarjan. Vastaus kysymykseen ”Miksi joku tulisi katsomaan F-liigaa?” on näissä seitsemässä ottelussa, ja näitä otteluita ja niiden tapahtumia hyödyntämällä potentiaalisille katsojille ja lajista kiinnostuneille pitäisi olla viestittävissä miksi sinne hallille kannattaa lähteä.
Salibandyn ympäriltä ei ole viime vuosina kuultu paljonkaan positiivisia uutisia. On talousvaikeuksia, harrastajia katosi lajin parista tuhatmäärin ja entinen raikas kasvu onkin vaihtunut kitkutteluksi. Siihen mielialaan ei pidä antautua, vaan juhlia silloin kun on sen paikka – ja tämän kevään finaalit todellinen salibandyn juhla olivat.
Nyt vain siis ottamaan kaikki irti ja rohkeasti kääntämään kasvoja hymyille. Aloitetaan vaikka pilkkomalla koko finaalisarja helposti jaettavaksi videoklipeiksi kaikista uskomattomista hetkistä ja muutaman minuutin videokooste koko sarjastakin olisi erinomaista markkinointimateriaalia.