Salibandyssa ei missään tapauksessa pitäisi pelata enää 33 pelin runkosarjaa liigatasolla.

Siinä se tuli – selkeä mielipide. Asia ei ollut ilmiselvä omalta kohdaltani, ja kauden aikana näin enemmän hyviä puolia 33 pelin runkosarjassa kuin nyt. Kauden loppu osoitti, että jopa sarjan kärkiorganisaatioille yhtälö on lopulta hankala.

Liigafinaalien pelillinen taso jäi odotettua matalammaksi. Aika monesti peli näytti vähän siltä, että pelattaisiin jatkoaikaa, eikä edes sitä ihan ensimmäistä. Aivan Suomen huippupelaajista liian moni näytti raihnaiselta ja pelikuntoon teipatuilta. Se on sekä harmi ja sääli että täyttä tuhlausta.

Annan älyttömän esimerkin nykymallista: Suomen ykköstähti Justus Kainulainen pelasi liigassa koko syyskaudella 19 ottelua, mutta vuoden alusta huhtikuun loppuun mennessä 32 ottelua (+maaottelut). Kahdeksan peliä per kuukausi. Se on aivan järjetön määrä amatöörilajissa. Pitää muistaa, että salibandy on sähäkkyyden ja muiden aspektien vuoksi hyvinkin kuluttava laji kropalle. Pelien lisäksi pitää harjoitellakin.

Kainulainen ei loukkaantunut ja oli huipputasolla läpi kauden, mutta montako kautta hän pystyisi vetämään putkeen näin, ja vielä ylläpitämään huiputasoaan? Tällä kaudella ei ollut edes MM-kisoja. Nyt on pelattu vasta kaksi kautta näin ja vasta osa huonoista puolista on nähty. Tässä vaiheessa uskaltaa jo ennustaa, että poissaolojen määrä tulee lisääntymään nykyisellä mallilla.

Suomesta pelaa peräti noin 30 liigatason pelaajaa ulkomailla. Tähän ei ole kaikkia syitä tiedossa, mutta määrä on kohtuullisen iso edustaen noin kymmentä prosenttia nykyliigapelaajien määrästä. Kun lasketaan tähän vielä nykymallin vuoksi ennenaikaisesti lopettaneet, on nykyinen sarjajärjestelmä olosuhteiden lisäksi suurin uhka F-liigan menestysvisioille. Amatöörilajille määrät ovat vain yksinkertaisesti liian isoja.

Jostain syystä Tshekissä ja Ruotsissa pelataan 26 ottelun runkosarja ja Sveitsissä vain 22 pelin. Kun mietitään vielä tähän pudotuspelit, niin kaikissa muissa maissa maksimipelimäärä on 15 pudotuspeliottelua. Eli Sveitsissä pelataan maksimissaan 37 peliä, Ruotsissa ja Tshekissä maksimissaan 41 peliä. Suomessa maksimimäärä on käsittämätön 54. Classic pelasi kaudella 2023-24 52 liigapeliä, Oilers 51.

Esimerkiksi Euroopan jalkapallosarjoissa pelataan pääsarjassa noin 30-38 peliä, ja kyse on ammattilaislajista. Toki päälle tulee monille kaikenlaisia cup-pelejä, mutta normaaleille joukkueille määrä on tuo. Jalkapallossakin puhutaan koko ajan siitä, että pelejä on liikaa vuodessa. Lajit eivät ole suoraan vertailukelpoisia, mutta salibandyssa isompi ottelumäärä ei tuo lajiin mitään merkittävää uutta tai parempaa. Ei enempää rahaa, ei parempia pelaajia, eikä parempia pelejä.

Ajatus, että jonkin asian määrällinen kasvattaminen tuo automaattisesti lisää uskottavuutta tai ammattimaisuutta on lopulta aika tökerö. Miten niin tuo, jos mikään muu ei kehity? Eikä ottelumäärän lisääminen takaa mitään kehitystä. Se takaa vain ottelumäärän lisäyksen, eikä kauden pidentäminen parilla viikolla muuta olennaisesti asiaa. Olen itsekin syyllistynyt tähän harhaluuloon.

Vielä sananen siitä, että nyt on ajateltu, että muutoksia ei voida tehdä, koska muutosten tekeminen loisi lajista poukkoilevan kuvan. On taas toisaalta erikoinen ajatus, että 33 peliä kolmannella kaudellaan jotenkin räjäyttäisi pankin, kun sen haitat organisaatioiden ja pelaajien tasolla tiedetään jo oikein hyvin. Notkea toiminta pelimäärän normalisoimiseksi olisi paikallaan.

Kysyn vielä tätä esimerkiksi sarjan parhailta palkanmaksajilta, jotka ovat tukeneet 33 pelin runkosarjaa: oletteko tyytyväisiä palkanmaksajia siinä vaiheessa, kun pelaajistonne sairauspäivät lisääntyvät?

Voisi kuvitella, että ette ole.

—

Seuraavassa kirjoituksessa esitellään parannusehdotus salibandyn vuosikiertoon.