Suomi pelasi viikonloppuna kolme ottelua Sveitsin EFT:ssä kohdaten päävastustajansa Sveitsin, Tshekin ja Ruotsin.
Tuloksellisesti turnaus oli kehno, vaikka Suomi Ruotsin voittikin. Pelillisesti turnaus jätti jopa enemmän toivomisen varaa. Varsinkin hyökkäyspelissä oli vaikeaa nähdä punaista lankaa isossa kuvassa. Silti tästäkään asiasta ei kannata huolestua liiaksi, sillä ennen kisoja on nähty aiempina vuosina heikompiakin esityksiä.
Jos lähestytään Esa Jussilan päävalmentajakautta kysymysmerkkien kautta, niin ne eivät hälvenneet viikonloppuna. Erityisesti pelaajiston suhteen on vielä vielä paljon pohdittavaa, vaikka Nykyn lähdön jälkeen pidettiin selviönä, että Jussila tekee suuria muutoksia hallitusti.
Niin liigassa kuin maajoukkueessa nähdyn perusteella pakeista lähes satavarmasti mukana ovat: Otto Lehkosuo, Alpo Laitila, Miska Mäkinen, Lauri Stenfors ja Eemeli Akola. Joona Rantalasta tehdään väkisin puolustajaa, ja jos hänet kisoihin pakkina valitaan, niin silloin kyseessä on kuudes melko varma valinta. Rantalan puolustusavut eivät ole kansainväliselle tasolle erityisen hyvät, mutta hyökkäyspäässä löytyy hyviä ominaisuuksia ja varsinkin erikoistilanneosaamista.
Joonatan Lindholmin ja hieman yllättäen Jere Niemelän perään voi laittaa ison kysymysmerkin. Molempien esitykset turnauksessa eivät olleet riittävän hyviä. Jos mietitään ryhmän ulkopuolisia nimiä, niin Konsta Tykkyläinen kannattaisi edelleen pitää mielessä.
Osa saattaa parahtaa, mutta Janne Lammisen, 38, puolustusosaamisella olisi edelleen käyttöä maajoukkueessa, jossa riittää jonglöörejä, mutta josta uupuu duunareita. Varsinkin omassa päässä.
Hyökkäyksessä kaksi valmista kentällistä?
Hyökkäyksessä kysymysmerkkejä on yllättävän paljon. Jos pitäisi rakentaa tästä hetkestä Suomen hyökkäys, niin rakentaisin tällaisen kokoonpanon:
Rasmus Kainulainen-Justus Kainulainen-Aaro Astala
Eemeli Salin-Nico Salo-Sami Johansson
Oskari Heikkilä-Eetu Sikkinen-Ville Lastikka
Miko Kailiala-Juuso Ahola
Nähdyn perusteella nyt yritetään väkisin pelaajien sopivuudesta tai sopimattomuudesta huolimatta tuoda lisää rightin hyökkääjiä mukaan. Viimeisessäkin turnauksessa kuitenkin nähtiin, että rightin hyökkääjistä ainoastaan Eemeli Salin täytti paikkansa. Vielä hämmentävämpää oli se, että osa mukaan otetuista righteista ei oikeastaan edes pelannut. Siinä ei ole mitään järkeä.
Yllä mainitussa hyökkäyspaletissa on kysymysmerkkejä. Ensinnä Astala, Rasmus Kainulainen ja Sikkinen eivät olleet lainkaan mukana. Tuo koottu ”Oilers-kentällinen” oli korvattu siten, että Justus Kainulaisen laidoilla olivat Heikkilä ja Lastikka. Se toimi varsin hyvin niinkin.
Sikkisen tilanne on arvoitus. Viime kaudella oli vaivoja ja se meni pahasti mönkään. Kuitenkin aiempien näyttöjen perusteella Sikkinen on nimenomaan kansainvälisen tason sentteri. Suomessa liigatasolla sentterit pääsevät välillä kohtuu helpollakin, mutta kansainvälisellä tasolla puolustusvelvoite korostuu. Sen roolin Sikkinen on näyttänyt osaavansa, vaikka ei säkenöi ja sinkoile ympäri kenttää, ja tee 3+3 jokaisessa ottelussa.
Rasmus Kainulaisen kohdalla valitsematta jättäminen vaikuttaa oudolta. Jos kyseessä on jokin periaatteellinen syy, joka ei ole muuttumassa, niin Lastikka kannattaa siirtää ykkösen oikeaan laitaan ja Astala vasemmalle. Juuso Ahola sopii energisena pelaajana kolmoseen, siinä missä kokenut Kailialakin. Hyökkäyspalettiin mahtuisi tässä tapauksessa Mikko Laakso. Nämä spekulaatiot perustuvat siihen, että kaikki pelaajat ovat käytettävissä.
Ei helppo tehtävä
Suomen joukkueen kannalta viikonlopun peleissä hämää vielä se, että nähdyn kaltainen on kohtuullisen matala vaatimustaso. Pelit olivat tässä vaiheessa kautta melkoisen sekavia siihen nähden mitä todennäköisesti nähdään joulukuun MM-kisoissa. Tämä on hyvä huomioida niin tappioiden kuin voittojenkin kohdalla.
Jussila ilmoitti heti valmennustyönsä alkuun tuovan maajoukkueen peliin muutoksia. Vuoden 2022 lopusta vuoden 2024 syyskuulle muutosta ei ole tullut erityisen paljoa. Pallolliselle pelille ja iloiselle hyökkäyspelille laittaa rajoitteita myös materiaali. MM-kisoissa kolmella kentällä hyökkääminen vaikuttaa turhan uhkarohkealta skenaariolta, ellei pallollinen peli ole paremmalla tasolla. Nykyn viimeisissä kisoissa mentiin välillä toiseen ääripäähän ja Ruotsia vastaan välierissä hyökkäsi vain ykköskentällinen.
Jussilan rajalliset maajoukkuepäivät tekevät myös oman haasteensa sinänsä kunnianhimoisille tavoitteille. Juuri hyökkäyspelin kehittäminen vaatisi paljon yhteistä aikaa. Yksi lisäheikkous asiassa on se, että Suomella ei tällä hetkellä näytä olevan kolmea kentällistä. Kahta kentällistä voi pitää melko varmoina, mutta kolmannen suhteen valmennus ei itsekään vaikuta tietävän mitä tekisi.
Maajoukkuevalmennus ajaa helposti konservatiivisuuteen ja siihen, että luottaa tiettyihin pelaajiin, kun yhteisiä tapahtumia on kohtuullisen vähän. Jussila voi tietysti olla rohkea ja uudistaa joukkuetta räväkästi, mutta nähdyn perusteella joukkue tulee olemaan hyvin samantyylinen kuin Nykyn viimeisissä kisoissa.
Häntä ei pitäisi siitä syyttää, sillä valmentajan ei pitäisi väkisin pitäytyä jossain ideaalissa, jos se ei ole realistinen toteutettavaksi. Ehkä jo seuraavassa kisaprojektissa rightin hyökkääjien tilanne muuttuu paremmaksi.