Miesten maajoukkue pelasi viikonloppuna Suomen EFT-turnauksessa ja onnistui kohtuullisesti, muttei erityisen hyvin.
Kisoja edeltäväksi EFT-turnaukseksi se oli poikkeava pitkään aikaan, sillä joukkueessa ei ollut liiaksi ”varmoja” pelipaikkoja ja Esa Jussilan valmennuskaudella on ollut vähemmän maajoukkuetapahtumia kuin vuosiin. Vaikka EFT-turnausten esityksillä ei ole suurta merkitystä isossa kuvassa, niin syyskuun alun turnaus meni penkin alle, mikä laittoi painetta lokakuun turnaukseen.
Jussilan kautta ja tapahtumia on ollut mielenkiintoista seurata, kun sitä peilaa pitkään aiempaan kauteen, jossa päävalmentajana oli joko Petteri Nykky tai Petri Kettunen. Jussilan aikana kokeiluja on ollut paljon ja pelitapa hakusessa. Koska Jussila on päävalmentajana uusi, ovat kriitikoiden äänenpainot olleet huomattavasti suopeampia kuin esimerkiksi Nykyn edelliskaudella.
Yksi syy on Jussilan tuoreus, mutta toinen syy on pelaajavalinnoissa. Maajoukkueen ympärillä pitäisi olla selkeää, että sinne valitaan parhaat pelaajat, mutta suurta yleisöä tuntuu vaivaavan sellainen ajattelu, että tietyt pelaajat ”on jo nähty” tai he ovat ”liian vanhoja”. Tätä keskustelukulttuuria on ollut maajoukkueen ympärillä pitkään ja sen huippukohta oli 2010-luvulla Juha Kivilehdon ja Mika Kohosen kohdalla.
Tämä ei välttämättä liity pelaajien pelaamisen tasoon millään tavalla, eikä välttämättä edes pelaajien ikään. Pari vuotta sitten mainittiin, että ikäloput nicosalot ja villelastikat sietävät jo poistua maajoukkueesta. Lastikka oli tuolloin 26-vuotias, Salo 28-vuotias. Samalla logiikalla nyt 28-vuotiaat Aaro Astala ja Otto Lehkosuo ovat maajoukkueuran osalta lopussa.
Heitä kuitenkin suojelee tietty tuoreus ja se suojeli tässä uusimmassa EFT-turnauksessa useita pelaajia kritiikiltä. Vähäiselle maajoukkuevastuulle urallaan jäänyt 26-vuotias Heikki Iiskola teki lopulta suurimman vaikutuksen iskien neljä maalia kahteen peliin. Iiskola tekikin yksin lähes puolet Suomen 5v5-maaleista.
Luukas Hyväristä, 19, hehkutettiin estoitta, vaikka peliesitykset 5v5-pelissä olivat kansainväliselle tasolle keskivertoja. Hyvärinen on hyvä hyökkääjä, mutta ei vielä kovin kypsä kansainvälisen tason pelaaja. Sen näkee eritoten pallollisista valinnoista, sillä Hyvärinen hakee paikoin väkisin maalipaikkaa poikittaissyötöin. Se voi olla ok OLS:ssa ja jopa KrP:ssa, mutta MM-välierässä tai finaalissa synneistä raskain epäonnistuessaan.
Champions Cup ja liigan kahdeksan ensimmäistä peliä huomioiden Hyvärinen on pelannut kaikkiaan 10+3 peliä voittavassa ja tavoitteellisessa joukkueessa urallaan. Se on otoksena hyvin heiveröinen, heiveröisin mitä muistan aikuisten maajoukkueen melko varmalta MM-pelaajalta. Jos vasemmassa laidassa olisi kunnon kilpailutilanne, ei Hyvärinen olisi mukana joulukuun kisoissa. Seuraavissa varmasti.
Juuso Ahola ei esittänyt erikoisempia otteita, mutta 21-vuotiaana ja kohtuullisen tuoreena maajoukkuekasvona, Ahola luettiin varmoihin MM-pelaajiin samantien. Miksi? Sekä Aholan että Hyvärisen kohdalla pitäisi nähdä se, että oikeasti kovia pelejä on uralla takana vasta kourallinen ja niistä vasta tietty osa on mennyt hyvin ja vastannut maailman kärjen tasoa. Nämä ovat niitä pelaajia, jotka onnistuvat, jos kaikki menee hyvin, mutta kaiken pitää mennä nimenomaan hyvin.
Nurinkurisesti MM-tasolla jo pelanneet, ehpäpä maailmanmestaruuden voittaneet ja kolminumeroisen määrän liigan pudotuspelejä pelanneet pelaajat ovat monien mielessä ”nähtyjä”, jos tulos ei ole jatkuvasti hyvää ja näyttävää. Sorrun tähän toki itsekin, mutta esimerkiksi Lastikan kohdalla arviointi on helposti ankarampaa jo pienellä otannalla, kun uudella ja fressillä pelaajalla se on huomattavasti suopeampaa. Suomen joukkueessa ei muuten tällä hetkellä ole edes yhtään ikämiesikäistä pelaajaa.
Jos olisin valmentaja, niin luottaisin ensisijaisesti lastikoihin kovassa paikassa. Ei aikuisten maajoukkue ole mikään Nuori Suomi-projekti, jossa pitää nostaa uusia pelaajia väkisin esiin. Muutaman viikon päästä nähdään miten Jussila näkee asian. Se on tullut selväksi, että Jussila luottaa melko hyökkäysorientoituneisiin pelaajiin, mutta tämän hetken maajoukkueen pelitapa ei ole erityisen hyökkäävä.
Täytyy korostaa, että myöskään vanhoilla näytöillä ei voi tietenkään roikkua mukana loputtomiin. Tämä kiertokulku on ollut maajoukkueessa oikeasti hyvällä tasolla ja pelipaikka on pitänyt ansaita nimestä riippumatta. Mika Kohosen viimeistä MM-reissua lukuunottamatta, sillä 2018 Kohosella ei ollut pelaajana enää käyttöä, ja tällöin pitäisi valita johonkin muuhun kuin pelaajan rooliin.
Nykyn päävalmentajakausi aiheutti selkeästi traumoja sekä lajiseuraajien että lajin ihan huippuvalmentajien piirissä. Osa valmentajista tuntuu näkevän, että Nykky ei antanut tietyille pelaajille ollenkaan mahdollisuutta. Ei varmaan antanutkaan, mutta luetelkaa valmentajat ne pelaajat, joilla olisi ollut merkitystä esimerkiksi vuoden 2021 ja 2022 MM-kisojen lopputuloksen kanssa, jotka eivät olleet mukana joukkueissa?
Niinpä, eihän niitä ole.