Viime ja sitä edeltävällä viikolla uutisoitiin tapauksesta, jossa suomalaisvalmentajaa syytettiin seksuaalisesta häirinnästä Sveitsissä.

Tapaus on ikävä eritoten epäillyn häirinnän kohteeksi joutuneen alaikäisen pelaajan ja pelaajan perheen kannalta. Laajassa kuvassa kaikkien, varsinkin alaikäisten pelaajien kohdalla, tällaisten mahdollisuuksien miettiminen tuntuu epäreilulta. Peruslähtökohta pitäisi olla, että lapsilla ja nuorilla on turvallista harrastaa.

Tapauksen taustoja selvitellessä ja aiheesta useiden henkilöiden kanssa keskustellessa, voi pitää sitä positiivisena, että Suomen päässä suhtautuminen oli järjestäen selkeästi tuomitsevaa. Samanlaista kuvaa ei tullut kaikista keskusteluista sveitsiläisten kanssa ja tapauksen virallinen käsittely kuvasti myös erilaista suhtautumista asiaan.

Ollaan kuitenkin rehellisiä: Suomessakin kuuluu silloin tällöin junioripuolen tapauksista salibandyssa, joissa ollaan oltu moraalin, sääntöjen ja lain rajoilla. SUEK on saattanut tutkia ja valmentaja on voinut päästä hyvin vähällä kyseenalaisista puuhista. Jos kyseessä on rajatapaus virallisten säännösten valossa, mutta jotain on tapahtunut, niin tällöin juniorivalmentaminen ei ole varmaan oikea paikka? Roolijaon pitäisi olla hyvin selkeä aikuisen kannalta.

Pitää muistaa, että valmentaja on valtasuhteessa valmennettavaan nähden. Sen päälle aikuinen valmentaja on ihan selkeässä valtasuhteessa harrastavaan lapseen. Voi kuitenkin miettiä sitäkin, onko aikuisen valmentajan ja aikuisen pelaajan välinen suhdekaan järin eettisellä pohjalla näistä lähtökohdista.

On hyvä muistaa, että paljon kaikenlaista häirintää ja pahempaakin sattuu ihmisten tietämättä myös urheiluharrastusten parissa. Jotta asioita olisi helpompi tuoda esille, on luotava julkisesti kuva, että vanhemmat, seurat, liitot ja kaikki aikuiset ovat ensijaisesti lasten puolella harrastusten parissa.

Se tarkoittaa vakavaa suhtautumista ja nollatoleranssia kaikenlaiselle häirinnälle.