Suomen miesten salibandymaajoukkue lähtee lauantaina alkaviin miesten MM-kisoihin haastajana.
Huolimatta siitä, että Suomi on voittanut neljä MM-kultaa, on se ollut jonkinasteinen ennakkosuosikki vain kahdesti aiemmin: vuosina 2010 ja 2020 (2021). Molemmat kisat olivat kotikisoja, ja ensimmäisellä kerralla Suomi myös lunasti asetetut odotukset.
Pitkällä aikavälillä katsoen kaksi asiaa on erottanut Suomea vastustajista: vahva kollektiivinen puolustuspeli huippuvahdilla höystettynä ja vahva henkinen vireystila yhteishengen kautta. Nämä kaksi asiaa ovat oikeastaan pettäneet vain vuoden 2012 finaalissa, jolloin Ruotsi latoi taululle 9-0-johtolukemat alle puoleen tuntiin.
Ei liene yllätys, että nämä kaksi seikkaa ovat olleet peruskulmakiviä suomalaisessa palloilumenestyksessä. Kun mietitään Markku Kanervan Huuhkajien, Jukka Jalosen Leijonien tai vaikkapa Suomen koripallomaajoukkueen ja futsalmaajoukkueen parhaita vuosia, ovat nämä ne kaksi seikkaa mitkä ovat yhdistäneet joukkueita. Suomi ei ole hyökännyt menestykseen, vaan pelannut fiksusti lähtökohtiin ja materiaaliin nähden.
Salibandyssa puolustuslähtöisyys korostui Petteri Nykyn (2004-2010, 2018-2022) ja Petri Kettusen (2010-2016) aikakausilla 2004-2024. Tosin Kettunen aloitti projektinsa lanseeraamalla ”maailman nopeimman salibandyn”, johon Suomi pyrki vuoden 2012 kisoissa. Ajatus ei ollut sinällään väärä, mutta Kettunen tuoreena päävalmentajana joutui toteamaan, että maajoukkuetasolla muutokset eivät ole järin yksinkertaisia. Ei varsinkaan vuoden 2012 harvinaisen kokeneella ja iäkkäällä ryhmällä.
Kettunen tiimeineen ruuvasi seuraavissa kisoissa puolustuspelin aivan huimalle tasolle. Göteborgin 2-3-tappio finaalissa Ruotsille on todennäköisesti Suomen salibandymaajoukkueen historian ”paras” tappio. Jos joskus on valmennus vienyt vastustajaa fläpillä, mutta hävinnyt pelin, niin tuolloin.
Vuoden 2014 Ruotsi oli harvinaisen kova joukkue, jossa vahva runko oli vielä oikeaikäinen. Kotiyleisön edessä Ruotsi oli hurmiossa, mutta finaalissa Suomi sai sen hurmion taltutettua. Ruotsi teki kisoissa kuudessa ottelussa 59 maalia, ja se on kelpo lukema, sillä kaksi peliä oli Suomea vastaan. Alun ylivertaisuus ja lopun tutina voi opettaa jotain vastustajille tämän vuoden kisoja silmällä pitäen.
Vuonna 2016 Suomella oli sukupolvenvaihdos hyvässä tasapainossa ja Kettunen oli löytänyt myös oikeanlaisen tasapainon pelaamiseen hyökkäämisen ja puolustuksen välillä. Silti tuo mestaruus on toistaiseksi Suomen maailmanmestaruuksista yllättävin. Tässä korostui vahvan puolustus- ja maalivahtipelin lisäksi vahvojen yksilöiden kuten Peter Kotilaisen, valjastaminen joukkueen kantaviksi voimiksi kollektiivin osina.
Hyökätäänkö nyt?
Miksi Esa Jussila on hakenut pesäeroa Nykyn jopa inhorealistisesti puolustuspeliin keskittyviin maajoukkuesiin? Siksi, että pahimmat vastustajat Ruotsi ja Tshekki ovat oppineet Suomen metkut. Jos jollain, niin Ruotsi oikeastaan kaatoi Suomen vuoden 2021 sen omilla opeilla. Ruotsi ei ollut enää niin yli-innokas, kuin oli nähty aiemmin ja se malttoi jauhaa Suomen nurin. Kettusen kädenjälki näkyi tuolloin Tshekissä, eikä nykyinen joukkue ole kaukana tuosta.
Pitää ymmärtää, että kun Jussila puhuu paremmasta pallollisesta pelistä tai hyökkäyspelistä, on kyse ideaalista. Reaalimaailmassa MM-kisat ovat välieristä eteenpäin maltin ja fiksun pelaamisen yhdistelmä. Suomi tuskin pystyy suoraan päättämään, että se vie pelejä pallon kanssa hyökäten, vaan se joutuu mukautumaan pelin kuvaan. On hyvä muistaa, että Ruotsikaan ei ole lopulta enää viimeiseen kymmeneen vuoteen voittanut railakkaasti tai edes erityisen raikkaasti hyökäten.
Se mikä puoltaa eniten Suomen pelitavallisia muutoksia on materiaali. Siinä Jussila on onnistunut tekemään toisin kuin Kettunen 2012, sillä joukkue vastaa materiaaliltaan sitä mitä haetaan, eli mukana on pallollisesti vahvoja ja hyökkäysorientoituneita pelaajia, kuten on luvattu. Ei ole kuitenkaan yksinkertaista, että joukkueessa on paljon pallollisesti vahvoja pelaajia erilaisista pallollisen pelin rytmin joukkueista.
Siinä missä Classicissa on totuttu pelaamaan maltillisesti pallon kanssa, on Oilersissa jatkuvasti tuli persauksen alla ja KrP:ssa jotain siltä väliltä, mutta espoolaisittain. Näistä lähtökohdista yhtenäinen pelitapa voi olla harhakuvitelmaa. Oikeastaan Jussilan haikailemia pitkiä maalipaikkoihin johtavia hyökkäyksiä pelaa systemaattisesti lähinnä Classic. Kansainvälisellä tasolla pitkien hyökkäysten onnistuminen vaatii paljon liigapeliä enemmän laatua.
Lähtökohtaisesti pelaajien hyökkäysominaisuuksiin painottamista voi pitää riskinä ja nyt myös muokkausvariaatiot ovat vähissä verrattuna aiempaan. Nykyn ja Kettusen joukkueet olivat yllätyksettömiä ja riskittömiä. Jussila on tiimeineen loogisuuden lisäksi uhkapeluri valinnoissaan. Osin tosin siksi, että joukkueen rakennus ei onnistunut toivotusti varsinkaan projektin ensimmäisen 1,5 vuoden aikana. Kyse on myös pakollisista kompromisseista, jotka johtuvat paikoin pieleen menneestä projektista.
Kokonaisuutta tarkastellen Suomen joukkuetta kohtaan olevat odotukset ovat tällä hetkellä kohtuullisen matalat. Lienee kuitenkin hyvä muistaa se, että Suomelle mahdollisuus voittaa jopa mestaruus on edelleen hyvä, kun kovia kilpailijoita on vain kaksi. Siitä toisesta asiasta – koheesiosta ja yhtenäisyydestä – tulos tuskin jää tälläkään kertaa kiinni.