Miesten maajoukkueen upea MM-kulta ei riittänyt kuin kakkossijoihin, kun Urheilugaalassa palkittiin vuoden parhaita. Maailmanmestaruus ei tuonut Vuoden joukkueen valintaa, maestro Esa Jussila jäi vasta kolmanneksi Vuoden valmentajan äänissä, eikä yleisöäänestyksessäkään salibandylle tullut sykähdyttävyyttä.

Jalkapallo ja jääkiekko ovat tietysti lajeina kooltaan eri luokkaa kuin salibandy. Toisaalta joku voisi ajatella, että aina äänestyksien kärkisijoille helposti oikeuttava vähäinenkin menestys keihäänheitossa tai kreikkalaisroomalaisessa painissa tulee lajeissa, joita huipulla harrastaa kymmeniä tai satoja urheilijoita.

Salibandymiehet olivat kuitenkin maailmanmestareita, ja kultamitalien niistäminen Ruotsilta länsinaapurimme kotikisoissa oli upea saavutus – ja Esa Jussilan suojatit olivat todella fantastinen joukkue isolla J:llä.

Alle 21-vuotiaiden jalkapallomaajoukkueen selviytyminen jatkokarsintojen kautta kesän EM-kisoihin oli jymypaukku, mutta saavutuksena silti ihan jotain muuta kuin MM-kulta. Pikkuhuuhkajat jäi heikkotasoisessa alkulohkossaan kakkoseksi Romanian jälkeen, mutta sitten täydellinen kotiottelu Tammelassa Norjaa vastaan siivitti pojat kisoihin.

Jussila taas ei selvinnyt edes kakkossijalle äänestyksessä, kun Pikkuhuuhkajien valmentaja Mika Lehkosuon lisäksi edellä oli Vuoden valmentaja –tittelin vienyt Tuomas Iisalo. Iisalon menestys Pariisissa ja sen jälkeinen pesti NBA-seura Memphis Grizzliesin ykkösapuvalmentajaksi olivat suomalaisessa koripallossa ainutkertaisia tekoja, mutta huippupestin saaminen on kuitenkin eri asteikolla kuin MM-kulta.

Yleisökään ei ollut sen enempää salibandyn puolella kuin muut palkinnot äänillään jakaneet urheilutoimittajat. Vuoden sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi kansa äänesti sen, kun Aleksander Barkov voitetun NHL-mestaruuden kunniaksi pääsi nostamaan Stanley Cup –pokaalia.

Barkov oli erittäin ansaittu valinta Vuoden urheilijaksi, mutta kuinka sykähdyttävä tuo hetki todellisuudessa oli, kun salibandyn MM-kultaan verrattuna keskellä yötä tapahtuvia seremonioita taisi seurata vain murto-osa suomalaisia.

Eikä muuten Vuoden urheilija –äänestyksessäkään salibandyn pelaajia kärkikymmenikössä näkynyt, vaikka suomalaisittain tuloksellisesti heikko vuosi tiesi, että aika vähäisilläkin meriiteillä ääniä ropisi. Kyllä siellä yhden Justus Kainulaisen nimi olisi voinut olla listalla…

Urheilutoimittajat eivät salibandya suuresti selvästikään arvosta. Äänestäjien joukossa ei montaa salibandya seuraavaa toimittajaa ole, mutta sitäkin enemmän valtajoukkuelajeista tai yleisurheilusta intoilevia.

Onhan lajin pienuus myönnettävä, ja MM-kullasta realistisesti taistelee yhäkin vain kaksi maata: Suomi ja Ruotsi. Silti maajoukkueen fantastinen maailmanmestaruus olisi ansainnut enemmän huomiota, kunniaa ja kiitosta.