Vuoden urheilija -valiokunnan puheenjohtaja Matti Hannula vastaa Pääkallon julkaisijan Matti Liljaniemen kirjoittamaan näkökulmaan vieraskynässä.
Matti Liljaniemen Pääkallo.fi-sivustolle kirjoittama näkökulma Urheilutoimittajain liiton tekemistä vuoden 2024 parhaiden valinnoista sisälsi siinä määrin erikoisia johtopäätöksiä ja sanavalintoja, etten malta olla ottamatta kirjoitukseen kantaa.
Olen toiminut Urheilutoimittajain liiton Vuoden urheilija -valiokunnan puheenjohtajana vuodesta 2012 ja kyseisen valiokunnan jäsenenä hieman sitäkin pidempään. Valiokunta vastaa myös Vuoden joukkue -, Vuoden valmentaja – ja Vuoden nuori urheilija -äänestyksistä sekä lajien parhaiden valinnasta.
Mainittakoon lisäksi, että olen seurannut salibandya suhteellisen tiiviisti 1990-luvun puolivälistä asti, avustanut Salibandy-lehteä satunnaisesti 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja toiminut lehden toimitussihteerinä sen viimeiset neljä ilmestymisvuotta (2010–2013). Olen kirjoittanut kymmeniä – kenties kolminumeroisenkin määrän – ottelu- ym. juttuja salibandysta pääkaupunkiseudulta sekä paikallis- että maakuntalehtiin. Myönnän olevani harvinaisuus Urheilutoimittajain liiton jäsenistössä. Mutta syy siihen, ettei meitä salibandya aktiivisesti seuraavia toimittajia ole paljon, on ensisijaisesti se, että salibandyjuttuja eivät avustajiltaan tilaa edes F-liigapaikkakuntien medioista kuin muutama. Kaiken lisäksi ottelujuttujen julkaisemista on viime vuosina selvästi entisestään vähennetty.
Kaikesta huolimatta urheilutoimittajien äänestyskäyttäytymishistoria salibandyn suhteen on kaikkea muuta kuin Liljaniemen jutun otsikko ’Urheilutoimittajat eivät arvostaneet salibandya tälläkään kertaa’ väittää. Vuonna 2018, eli edellisen kerran kun Suomen miehet voittivat salibandyn MM-kultaa, joukkue äänestettiin Vuoden joukkueeksi. Samoin kävi kultaisten kotikisojen 2010 jälkeen. Vuonna 2008 salibandyn miesten MM-joukkue oli äänestyksessä kolmas ja vuonna 2016 toinen.
Kaikki nämä mielestäni hienot sijoitukset laji on saanut siitä huolimatta, että MM-kisat pelataan aina vasta, kun Urheilutoimittajain liiton äänestykset ovat jo käynnissä. Monestakin käytännön syystä äänestysstartti ei voi odottaa salibandyn MM-kisojen päättymistä. Tällä kertaa vieläpä pari lisäsyytä pakotti ”avaamaan uurnat” jo marraskuun puolella.
Äänestyskelpoiset jäsenet ovat kuitenkin olleet tälläkin kertaa tietoisia, että ehdokaslistoja täydennetään tarpeen mukaan vielä joulukuussa, äänestyksen olleessa jo käynnissä. Uudelleen äänestäminen ei ole mahdollista. Nyt listalle lisättiin jälkikäteen salibandymiesten lisäksi naisten jalkapallomaajoukkue sekä näiden molempien päävalmentajat. Mainittakoon, että tilasin henkilökohtaisesti Salibandyliiton viestintäjohtajalta Jussi Ojalalta kuvaa sekä MM-joukkueesta että Esa Jussilasta palkintoseremonioiden ollessa vielä Malmössä hyvässä vauhdissa, ja saimme lisäykset Urheilutoimittajien liiton äänestyssivuille kuvien kera lähes reaaliajassa.
Jokaisella äänestäjällä oli tälläkin kertaa Vuoden urheilija -äänestyksessä oikeus äänestää yhtä urheilijaa ehdokaslistan ulkopuolelta. Esimerkiksi Justus Kainulaista olisi voinut siis äänestää. Salibandypelaajista kuitenkin vain Miska Mäkinen sai näitä ’oma ehdokas’ -ääniä. Yksittäisen pelaajan tai useamman nostaminen jälkikäteen ehdokaslistalle olisi ollut periaatteessa mahdollista. Mutta lopputulokseen, varsinkaan TOP 10 -listaan, sillä ei olisi ollut vaikutusta. Mainittakoon, että neljästä suomalaisesta jääkiekon Stanley Cup -voittajasta ehdokaslistalla oli vain yksi eikä kolmesta muusta kukaan saanut ainuttakaan ’oma ehdokas’ -ääntä.
Liljaniemen kritiikki kohdistui ymmärtääkseni myös Vuoden valmentaja -valintaan, kun ykköseksi äänestettiin koripallon NBA-seura Memphis Grizzliesin apuvalmentaja. Tuomas Iisalon valitsi Vuoden valmentajaksi myös Suomen Valmentajat ry, jolla on varmasti kyseisen alueen paras asiantuntemus ja vertailukompetenssi. En siis koe urheilutoimittajien epäonnistuneen omassa valinnassaan.
Sykähdyttävin urheiluhetki -äänestys ei kuulu Urheilutoimittajain liiton palkintokategorioihin, joten siihen en ota kantaa. Totean kuitenkin, että salibandyn toinen sija siinäkin äänestyksessä oli mielestäni erittäin hieno saavutus, josta lajiväen kannattaisi olla ylpeä.
Kovasti ihmetyttää Pääkallo.fi-sivustolla Liljaniemen kirjoitusta ”peesanneiden” terminologia alle 21-vuotiaiden miesten jalkapallomaajoukkueesta junnujoukkueena. Joukkueen kaikki jäsenet ovat aikuisurheilijoita. Suomi oli ikäluokan EM-kisoissa edellisen ja tätä ennen ainoan kerran vuonna 2009, josta syystä se oli urheilutoimittajien valinta Vuoden joukkueeksi myös sitä edeltävänä vuonna. Salibandymiesten ensimmäinen maailmanmestaruus oikeutti siis silloin kolmanteen sijaan. Varsinkin aikuistasolla pelkkä pääsy EM-kisoihin niin globaalissa lajissa kuin jalkapallo on Suomelle sen verran harvinaista herkkua, että sen äänestysmenestys oli täysin odotettua. Siitä esimerkkinä myös Huuhkajien äänestysvoitto EM-karsintavuoden 2019 päätteeksi jääkiekon miesten MM-kullasta huolimatta.
Ja vielä: Tämänkertaisessa Vuoden joukkue -äänestyksessä miesten salibandyn MM-kultajoukkue sai urheilutoimittajilta eniten ykkösääniä, seitsemän enemmän kuin U21-jalkapallomaajoukkue (68–61), mutta kokonaispisteet ratkaisivat kärkikaksikon järjestyksen. Sekin kertoo, että urheilutoimittajat kyllä arvostivat salibandya tälläkin kertaa, vaikkakaan ei lajifriikkien mielestä riittävästi. Pettymys on inhimillistä, mutta kritiikki urheilutoimittajia kohtaan – tälläkin kertaa – perusteetonta.
Matti Hannula
Urheilutoimittajain liiton Vuoden urheilija -valiokunnan puheenjohtaja