TPS:n tämän kauden päävalmentaja Santeri Raatarila kirjoittaa vieraskynässä miesten liigan ottelumääräkysymyksestä, sen laajoista vaikutuksista ja liigan sisäisestä jakautumisesta. Raatarila peräänkuuluttaa eritoten johtajuutta merkittävissä päätöksissä.
Miesten F-liigan ottelumäärä on ollut keskustelun kohteena erityisesti tällä ja edellisellä kaudella. Olen myös itse osallistunut keskusteluun nostamalla esiin kriittistä kulmaa sarjamme nykylinjauksia kohtaan. Koenkin, että emme osaa riittävän hyvin hahmottaa maailmaa, jossa elämme ja sen vaikutuksia lajiimme. Salibandykään kun ei ole muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke.
Tullaan tulevaisuudessa tekemään minkälaisia päätöksiä tahansa, koen erittäin tärkeäksi, että erilaiset näkökulmat nousevat esiin. Ovat näkökulmat sitten nykylinjauksia tukevia tai niitä kritisoivia. Päätösten hetkellä kyse on johtamisesta ja siitä, että kaikista erilaisista näkökulmista huolimatta päätetään valita suunta, jota kohti kulkea. Itse voin sanoa varmuudella, että en valmenna ensi kaudella miesten F-liigassa, joten koen pystyväni tarkastelemaan liigamme tilannetta ja tulevaisuutta jokseenkin neutraalisti, vaikka tällä hetkellä tietysti liiga-arjessa vaikutankin.
NHL-tuote
Keskustelut ovat pyörineet nimenomaan otteluiden lukumäärässä, vaikka oikeasti meidän tulisi puhua liiga-arjen kokonaiskuormituksesta. Otteluiden lukumäärä vaikuttaa kuitenkin merkittävästi kokonaiskuormitukseen ja määrän pudottaminen olisi yksi selkeimmistä muutoksista arjen kuorman keventämiseksi. Etenkin MM-kisavuosina kalenteri on kaikkine “suomen cupeineen” ollut tukossa ja järkevän ottelu-ohjelman rakentaminen on ollut varmasti haastavaa etenkin halleissa, joissa on muitakin käyttäjiä. Ottelu-ohjelman raskautta ei siis tule tarkastella minkäänlaisella yksinkertaistetulla esimerkillä: ”ottelumäärä kasvanut 0,5 ottelua/kk”, sillä ohjelma pakkautuu tällaisina kausina nimenomaan erilaisten taukojen ja hallien varauksia koskevien päällekkäisyyksien myötä.
Kokonaiskuorman keventämiseksi on puhuttu myös kauden pidentämisestä. Tällä toki saadaan ilmaa kalenteriin, mutta kauden pidentäminen entisestään pitää sisällään muita haasteita. Yksi näistä kauden pidentämiseen liittyvistä haasteista on, että se lisää aikaa, jonka pelaaja tai muu toimija on sidoksissa lajiin sekä joukkueen aikatauluihin.
Vaikka urheiluun kuuluu suunnitelmallinen ja sitoutunut tekeminen, niin amatöörilaji salibandyn kohdalla edellä mainitut ovat seikkoja, joita ei tule sivuuttaa. Pääsarjapäällikkö Joni Toivola muun muassa kertoi viestintäpalvelu X:ssä ensi kauden kokonaispituuden olevan alustavasti 10.9.-16.5. (248 päivää). Tämä olisi
toteutuessaan suomalaisen urheilukentän pisin. Myös viime NHL-kausi (2023-2024) oli kokonaiskestoltaan vain kymmenen päivää Toivolan ehdotelmaa pidempi.
Ensi kaudella ei pelata miesten MM-kisoja, jolloin saamme 3-4 lisäviikonloppua käyttöön. Pleijareihin suunnitelmissa tuoda yksi lisäviikko.
Kauden pituus asettuu alustavasti 10.9.-16.5. ajalle.
Pelimäärään liittyvää tiedotetta täältä: https://t.co/arL3bHRxun #salibandy 2/2
— Joni Toivola (@joni_toivola) February 6, 2025
Toimijat ovat siis sidottuina F-liigaan todella suuren osan vuodesta. Kun tähän lisätään kesän harjoittelu, jokainen ymmärtää, että perheellinen tai jo vahvemmin työelämään siirtynyt pelaaja joutuu varmasti harkitsemaan uransa jatkoa kausi kerrallaan. Tuleekin ymmärtää, että mitä täydempänä kalenteri on pelikaudella (pelit rikkovat harjoitusrytmiä ja vaativat palautumista), sen enemmän joukkueille tulee painetta nostaa lajiharjoittelun määrää kesällä.
Liigan kärkipelaajien muuttoliikenne Sveitsiin on leimannut kausia ottelumääräuudistuksen jälkeen. Jokaisella pelaajalla on luonnollisesti omat henkilökohtaiset syynsä ratkaisun tekemiseen, mutta itse ymmärrän jokaista Sveitsiin siirtyvää pelaajaa. Liigan suurimmat tähdet pelaavat kärkiseuroissa ja nämä seurat suurella todennäköisyydellä pelaavat pitkälle kevääseen, eli ovat lajissa kiinni lähes ympärivuotisesti jo edellä mainitusta poikkeuksellisen pitkästä pelikaudesta johtuen.
Kun kaudet juoksevat ja olet tuossa oravanpyörässä kiinni vuodesta toiseen, ei ole minkäänlainen ihme, että Sveitsin kevyempi kokonaisuus ja maisemanvaihdon mukanaan tuomat uudet tuulet koetaan houkuttelevana ratkaisuna. Maajoukkuetason pelaajat myös viettävät ne vähäisetkin tauot peleistä maajoukkueen mukana, mikä ennestään nostaa rumban vaativuutta. Tämä kaikki ilman taloudellisen riippumattomuuden näkymiä, jotka esimerkiksi jalkapallossa ja jääkiekossa ponnistelevilla liiga-/maajoukkuepelaajilla ovat eurosarjojen ja NHL:n myötä edes teoriassa mahdollisia.
Liigan oravanpyörä pitää pelaajien lisäksi otteessaan myös vapaaehtoiset, jotka ovat tärkeässä roolissa muun muassa ottelutapahtumien järjestämisessä ja joukkueiden taustoilla. Heidän vuosikelloaan määrittää myös F-liiga ja meidän tulisi olla erityisen huolissamme heidän jaksamisestaan. Yhtään arvokasta vapaaehtoista kun ei olisi varaa menettää.
Yksi asia, josta emme ole puhuneet lainkaan ovat opiskelijat. Minulla ei ole tilastoja F-liigassa pelaavien pelaajien koulutustaustoista, mutta uskallan olettaa, että suuri osa pelaajista opiskelee parhaillaan tai on aikeissa opiskella korkeakoulussa. Korkeakouluissa tapahtuneen valintakoeuudistuksen myötä opiskelijoiden oletetaan aloittavan opintonsa aikaisemmin, jolloin myös työelämään siirtyminen tapahtuu aikaisemmin verrattuna tilanteeseen 2010-luvulla.
Ennen uudistusta suomalaiset korkeakouluopiskelijat olivat Euroopan iäkkäimmästä päästä, mikä on varmasti ollut salibandyn kaltaiselle lajille loistava asia. Siinä missä aiemmin korkeakoulujen valmistumisikä on ollut korkeampi ja urheilu-uraa on ollut kevyempää viedä käsi kädessä opiskelujen kanssa, tulee työelämään siirtyminen nyt ja tulevaisuudessa vastaan aikaisemmin.
Osa pelaajista on myös kokenut opiskelujen laadukkaan suorittamisen haastavana nykyisessä liiga-arjessa. Toki pelaajien tilanteissa on eroja, sillä osa saa salibandysta korvauksen, jonka voi ajatella työnä opiskelujen ohessa. Liigassa on kuitenkin suuri joukko pelaajia, jotka eivät ole tällaisessa tilanteessa ja joutuvat opiskelujen sekä urheilun lisäksi tekemään vielä erikseen töitä saadakseen laskut maksettua.
Koska salibandy on laji, jota ei voi ajatella taloudellisena sijoituksena, ovat kaikki edellä mainitut asioita, jotka meidän täytyy ottaa vakavasti. Mitä enemmän meillä on pelaajia, joille F-liigan vaatimukset eivät olisi ylitsepääsemättömiä, sen enemmän etenkin resursseilla mitattuna keski- ja alakastin joukkueilla sekä kauempana kasvukeskuksista sijaitsevilla seuroilla on alueellaan laadukasta pelaajamassaa.
Nykylinjauksilla moni pelaaja ja muu osaava toimija kun on käytännössä ulkoistettu liiga-arjen ulkopuolelle. Tulevaisuudessa entistä useampi pelaaja joutuu aikaisemmin tekemään valinnan liiga-uran jatkamisen ja työelämään vahvemmin siirtymisen välillä, mikä voi näkyä yllättävänkin rajusti liigan keski-iän putoamisessa. Toki Sveitsin sarjojen kevyempi ottelutahti ja ulkomailla pelaamisen elämänkokemus voivat tuossakin taitekohdassa olla vielä mukava tapa pitkittää peliuraa parilla kaudella ja siirtää lopullisten päätösten tekemistä.
Emme ole samassa veneessä
Tällä hetkellä meillä on loistavat linjaukset sarjan resursseilla mitattuna yläkastin seuroille ja huonot linjaukset keski- ja alakastin seuroille. Erityisen huolestuttavaa on, että eri suunnista tulevat julkiset ulostulot viittaavat etenkin eri resursseilla operoivien seurojen olevan erkaantuneita toistensa arkitodellisuuksista.
Yhtenä osoituksena tästä toimivat muun muassa Nokian KrP:n Marko Salmelan kommentit Pääkallon haastattelussa. Jutun kommenteista osa tuo mieleen Ranskan entistä kuningatar Marie Antoinettea koskevan tunnetun (toki mahdollisesti keksityn) anekdootin, jossa kuningatar kuulee nälänhätää kärsivien pariisilaisten vaativan leipää syödäkseen ja tämän jälkeen toteaa hovimestarilleen: “Syökööt leivoksia!”.
Hallien käytävillä pohdintaa on aiheuttanut myös se, kuinka hyvin eri F-liiigajoukkueiden arjesta ovat kartalla pääsarjapäällikkö Toivola sekä F-liigan toimitusjohtaja Kimmo Nurminen? Arki kun näyttää kovin erilaiselta silloin, kun salibandy ei ole päivätyö, jossa vuosilomat pyörivät ja pystyy rajaamaan oman työaikansa. Entistä vahvempi kuplautuminen onkin uhkakuva lajissamme, kun eri ihmiset katsovat asioita niin totaalisen erilaisista lähtökohdista käsin.
On tietysti loistavaa, että meillä miesten F-liigassa osa seuroista pystyy tarjoamaan pelaajille ja muille toimijoille ammattimaisen mahdollisuuden keskittyä lajiin. Tämä on lajillemme hieno asia, eikä ole näiden seurojen vika, että muut seurat eivät ole samassa tilanteessa. Myös organisaatioiden välinen kilpailu kuuluu urheiluun.
Kilpailusta johtuen F-liigaa ei tietenkään tule kehittää resursseilla mitattuna heikoimpien ehdoilla, mutta sarjan yleisen mielenkiinnon kannalta meillä ei ole varaa asettaa rimaa myöskään liian korkealle. Ennen kaikkea huolta tulisi pitää sarjan keskikastista ja sen elinvoimaisuudesta, vaikka se liigan suurimmilla resursseilla operoivista seuroista voikin tuntua tylsältä ja jarruttelulta. Isompia korvauksia maksaville seuroille, joille ottelutapahtumat ovat tuottoisia ja tapahtumat ovat helpommin rakennettavissa on tietenkin parempi, mitä enemmän otteluita pelataan ja mitä enemmän pelikausi sitouttaa pelaajia sekä valmennusta ympäri vuoden.
Myös tulevasta rahapeliuudistuksesta on puhuttu ja korkeampaa ottelumäärää on perusteltu suuremmalla pelikohteiden määrällä. Mikäli uudistus avaisi tulevaisuudessa rahahanat lajimme suuntaan siinä mittakaavassa, että sillä olisi oikeasti merkittävää vaikutusta etenkin resursseiltaan heikoimpien seurojen taloudelliseen tilanteeseen, niin tokihan tämä kuulostaisi hienolta.
Mikäli F-liigaan mahdollisesti virtaavat rahavirrat eivät kuitenkaan olisi aivan poskettomia ja tarkoituksena olisi muodostaa jonkinlainen yhteissopimus, jossa raha jakautuisi tasaisesti, niin on todennäköistä, että tällainenkin skenaario vain kasvattaisi liigan resurssieroja. Siinä missä pienemmillä resursseilla toimivilla seuroilla jokainen saatu euro menisi arjen pyörittämiseen, pystyisivät suuremmilla resursseilla operoivat seurat kohdentamaan rahat entistä paremmin pelaajakorvauksiin, kun monet asiat ovat jo valmiiksi stabiilimmalla pohjalla.
Oma keskustelunsa rahapeliuudistuksen kautta avautuvien yhteistyösopimusten avautuessa olisi luonnollisesti myös asian eettisyys. Koska uudistus ei kuitenkaan itsessään takaa mitään, ei asian varaan varmastikaan kannata laskea liikoja. On myös hyvä miettiä, onko mahdollinen uudistuksen myötä tuleva sopimus sellainen, jota odotellessamme olemme valmiita pudottamaan osan pelaajista ja toimijoista pois liiga-arjesta? Etenkin työelämään jo siirtyneiden ja peliuran lopettamispäätöksen tehneiden pelaajien saaminen myöhemmin takaisin pelikentille kun voi osoittautua haasteelliseksi.
F-liiga tarvitsee johtajuutta
Olisi hienoa, jos meillä olisi sarja täynnä Nokian Krp:n, Classicin ja Oilersin tilanteessa olevia seuroja. Näin ei kuitenkaan ole ja urheiluun kuuluvasta keskinäisestä kilvoittelusta johtuen emme tule saavuttamaan lopputulemaa, jossa kaikki olisivat tyytyväisiä. Mitään liigan kannalta merkittäviä päätöksiä ei siis voi jättää seurojen huutoäänestykseksi, vaan liigan tulevaisuutta täytyy johtaa. Kuten alussa kirjoitin, jonkun tulee puntaroida kaikki eri näkökulmat, tehdä päätös ja kantaa vastuu valitusta suunnasta.
F-liigan strategiana on olla maailman paras salibandyliiga. Nykylinjauksilla jatkettaessa ja ilman kaiken pelastavaa rahapelisopimusta on kuitenkin väistämätöntä, että miesten F-liiga muuttuu entistä voimakkaammin perheettömien opiskelijoiden sarjaksi, jossa tasoerot kasvavat ja jossa riittämätöntä korvausta saavat pelaajat käyvät pelaamassa pari kautta ennen kuin toteavat liigan nähdyksi ja siirtyvät panostamaan työelämään.
Liigan pelillinen taso laskee entisestään, eikä ole myöskään korkeaa ottelumäärää puoltavien sarjan kärkipään seurojen etu, että he pelaavat kotiotteluita juniorijoukkueita vastaan tyhjille katsomoille. Jälleen tämän kauden jälkeen tapahtuvat useiden kärkipelaajien siirtymiset Sveitsiin ja todennäköiset kokeneiden pelaajien lopettamiset tulevat myös tiputtamaan liigan keski-ikää erittäin voimakkaasti ensi kaudelle. Pahimmassa tapauksessa tulemme sokeutemme keskellä myös uuvuttaneeksi monet tärkeät vapaaehtoiset, seuratyöntekijät ja muut joukkueiden taustoilla tärkeää työtä tekevät. Ei kuulosta hyvinvoivalta salibandyliigalta, eikä tuotteelta, jota olisi helppo myydä mihinkään suuntaan.
Mihin suuntaan F-liigan johto päättää lajiamme viedä? Millaisia päätöksiä tulevaisuudessa tehdäänkin, kaikki tapahtuu heidän vahtivuorollaan. Kääntäkäämme katseemme heihin.