Miesten salibandyliigan kausi päättyi lauantaina Hakametsän jäähallissa 3700 katsojan edessä Oilersin toiseen perättäiseen mestaruuteen.

Mestaruuden ratkettua tapahtuu usein pieniä suuria hetkiä, jotka jäävät huomaamatta. Varsinkin seiskafinaalien jälkeen mestarin ja häviäjän välinen ero tunnetasolla on valtaisa.

Se miten pitkään ja hartaasti Akseli Ahtiainen halasi Classic-konkari Janne Lammista, 39, selkään taputellen. Se miten Nico Salo lohdutti pikkuveljeään Tuukkaa ohikiitävän hetken tappion raastaessa, ja saattoi taas muistaa, että he ovat jotain enemmän kuin pelikavereita.

Se miten Justus Kainulainen iloitsi, vaikka loukkaantumisen aiheuttama henkinen tuska näkyi olemuksessa. Se miten Aleksi Lammi näytti voiton hetkellä iloiselta, eikä valmentajalta. Lammi, 35, mahtuisi ikänsä puolesta Oilersin pelaavaan ryhmään ja on päävalmentajana jo kaksinkertainen mestari.

Kaikki olivat vain välähdyksiä, mutta silti hetkiä, joita lähes jokainen pelaaja joutuu tai saa kokea.

Toni Salmista en bongannut siinä hetkessä. Salminen siirtyi Classiciin kaudelle 2022-23 TPS:sta, jolloin TPS voitti Suomen mestaruuden. Classicissa mestaruutta ei ole tullut, vaan 2023 puolivälieräromahduksen jälkeen on osunut kaksi seiskafinaalin tappiota.

Kukaan pelaaja ei pelkällä olemassaolollaan ansaitse mestaruutta, mutta Salmisen kannalta karu lisäseikka oli se, että hän loukkaantui tänä vuonna ensimmäisessä finaalissa, eikä pystynyt enää pelaamaan. Se oli Classicille takaisku, mutta varmasti eritoten Salmiselle, jonka uran on arvioitu päättyvän.

Oilers jalostaa maailman parhaita

Oilers kokee modernin salibandyhistorian pahimmat menetykset kerralla, kun se menettää maailman parhaan pelaajan Justus Kainulaisen, maailman toiseksi parhaan pelaajan Aaro Astalan ja maailman parhaisiin laiturehin kuuluvan Heikki Iiskolan samalla. Nämä pelaajat eivät ole suoraan paikattavissa, mutta korvaavia pelaajia tulee ainakin Turusta ja Espoosta.

Oilers voitti mestaruutensa kolmesta syystä: se oli mukautuvaisempi, puolusti paremmin ja lopulta sen aivan huippuyksilöt olivat koko sarjan tasolla kovempia. Espoolaisjoukkue pystyi paikoin pudottamaan prässitasoa alaspäin ja puolustamaan tiiviisti varsinkin kahdessa Hakametsän pelissä. Classic ei tällaiseen pelilliseen muutokseen pystynyt.

Mitä tulee yksilöihin, niin tarvittavilla hetkillä ne tekivät tarvittavan, vaikka Kainulainen oli lopulta neljä peliä pois. Joka tapauksessa Aaro Astalan jatkuva vaarallisuus, Markus Laakson loisto-otteet tai Antti Suomelan erinomainen puolustuspeli ovat kaikki yksilöiden onnistumisia, mutta kertovat myös muusta. Jokainen mestarijoukkue tarvitsee huippuyksilöitä.

Oilers organisaationa osaa tehdä loistavista, hyvistä ja ihan hyvistä pelaajista parempia. Lähes kaikki pelaajat ovat nostaneet tasoaan siirryttyään Oilersiin. Esimerkiksi Heikki Iiskola, Kainulainen ja Astala, ovat ottaneet vielä lisäaskeleita kohti maailman huippua, ja siinä on harva seura onnistunut Suomessa. Täten Lammin pitää ottaa vahvat yksilöt myös kehuna: yksilöt ovat ottaneet juuri Oilersissa tärkeitä kehitysaskelia.

Seura on Suomen suurin salibandyseura, ja hiukan yllättävänä voi pitää minkälaisia pelaajia se on tuottanut viime vuosina. Kainulaista hyvin paikannut Joona Larte ja hurjan duunimäärän tehnyt Elias Pekari ovat Oilersin omia miehiä, mutta ihan johtotähtinä ei ole ollut viime vuosien junioreita. Olli Jokela on toki erinomainen puolustaja, mutta hänenkin roolinsa oli ennen viimeisiä pelejä kolmosketjussa.

En moiti kenenkään strategiaa, mutta nyt viisi lähtevää pelaajaa ollaan paikkaamassa viidellä muualta tulevalla pelaajalla. Lisäksi Divarista hankitut Juho Seppälä ja Joona Hokkanen olivat loppukaudesta lähes täysin pois pelaavasta kokoonpanosta. Tällä strategialla pysyy varmasti joka kausi mestaruustaiston liepeillä, mutta pitkällä aikavälillä se ei vaikuta kestävältä.

Toki Oilersista oletettavasti myös lopettaa useampi pelaaja lähivuosina, mikä tuo luonnollisesti tilaa joukkueeseen.

Classicilla myös uudistusten aika

Pasi Peltola sanoi Aamulehdelle juuri sen, mitä olen itse miettinyt: joukkuetta ruvetaan lähivuosina täydentämään pääosin omilla junioreilla. Joukkue on kahminut viime vuonna gloriaa junioreissa ja kuusi seuran pelaajaa on tuoreita U19 maailmanmestareita. Muutosta ajaa myös taloudellinen tilanne.

Classicin pitkä dynastiavaihe alkoi kaudesta 2015-16 ja niiltä ajoilta mukana on ainakin kuusi merkittävää pelaajaa (Nico Salo, Eemeli Salin, Oskari Heikkilä, Janne Lamminen, Eetu Sikkinen ja Lassi Toriseva). Tämä ilmiö on vähän samanlainen kuin SSV:ssä aikoinaan eli kaiken voittaneisiin konkareihin luotetaan, ja he myös jäväät seuraan pitkäksi aikaa. Heistä oikeastaan ”vanhoja” urheilumielessä ovat vain Salin, 35, ja Lamminen, 39. Vain Salo on ollut välillä muualla, oltuaan yhden kauden Ruotsissa ja käväistyään nyt puoli kautta Sveitsissä.

Ei siinä mitään, itsekin hellisin tämän tason pelaajia mielelläni, jos olisin seurapomo. Iän myötä tulee kuitenkin luonnollisia haasteita, joiden myötä pelaajat eivät ole välttämättä enää yhtä hyviä, eivätkä yhtä usein käytettävissä (loukkaantumiset), mutta pelaajien rahallinen arvo ei laske samassa suhteessa kuin pelaamisen taso, varsinkin jos on maajoukkuepelaajan status. Korostan, että kaikki ovat edelleen huippupelaajia liigatasolla.

Tähtipelaajien pitkäaikainen pitäminen muodostaa herkästi pullonkaulan, jossa joukkueeseen kertyy iso määrä 3.-4. kentällisen pelaajia. Kuusikosta Lamminen on ainoa, joka ei pelaa enää kärkikentällisissä. Edellinen ”juniori” joka nousi kärkikentällisiin oli Alpo Laitila.

Ei kannata käsittää väärin: huippujoukkueessa pitää olla vaikeaa päästä pelaamaan. Mutta jos villehietarannat, teemukarppaset ja viljamivirtaset pelaavat vuosia kolmosessa vanhan nokkimisjärjestyksen vuoksi, niin he joko vaihtavat maisemaa tai hiipuvat tosiaan kolmoskentän pelaajien tasolle. Isossa kuvassa näistä kaikista on seuralle paljon iloa pitkällä aikavälillä, jos he jäävät seuraan.

Yleisemmin ja Classiciin suoraan liittymättä, olen pohtinut salibandyn kohdalla sitä, että osa pelaajista on pelannut jo kolmekymppisenä jopa 13-15 vuotta lajin huipulla. Siksi on tullut tunne, että näitä kolmekymppisiä on ikään kuin ajettu loppuun liian varhain. Kun normaalisti urheilija voisi 30-vuotiaana olla elämänsä kunnossa, niin salibandypelaajilla voi olla kilometrimäärät ajettu ja kuitattu jo liian varhain.

Osittain kehityksen rihmoja voi nähdä jo 25-vuotiaissa pelaajissa, kun on paineltu jo kymmenisen vuotta täysillä lajin huipulla. Sen sijaan ns. late bloomereiden kohdalla on näyttänyt yleisemmältä, että ura kestää korkeammalla tasolla vielä 30 ikävuoden jälkeen. Ehkä sen perusteella voi olla armollistakin, jos isompi vastuu tulee myöhemmin. Tämä koko aihe vain pohdintana, ei absoluuttisena totuutena.

Joka tapauksessa Classicissakin on edessä lähivuosina isoja muutoksia, kun ainakin kaikista kokeneimpia on lopettamassa tai siirtymässä muualle. Peltola myös selkeästi sanoi, että se on tulevaisuuden strategia. Uusi dynastia saattaa olla rakentumassa, jos edellinen ehti lakatakaan.

Lue myös:
Lamminen uran jatkosta: ”Varmaan olisi ollut kirkkaammat silmät, jos olisi kultaa pujotettu kaulaan”
Suomelan finaalisarjan ensimmäinen maali ratkaisi mestaruuden: ”Säästelin, säästelin…”
Miksi ette käyttäneet aikalisää, Juha Kivilehto? ”Ei anneta kaverille hengähdystaukoa”
Lammi valmensi Oilersin toiseen perättäiseen mestaruuteen: ”Tää on ihan sairas joukkue”
Kapteenin poissaolo yhdisti Oilersin mestarijoukkueeksi: ”Se äijä on niin atleettinen friikki”
Kainulaisella eturistisidevamma: ”Lähiaikoina leikkaukseen ja sitten kuntoutetaan”
MM-kulta ja kaksi SM-kultaa vuoden sisään, mutta nälkää riittää: ”Voitaishan me Champions Cup ja Suomen Cup vielä hoitaa”